Tämä apologialinjan vastaavan opettajan Miikka Niirasen artikkeli on julkaistu alunperin Suomen teologisen instituutin Iustitia-sarjan kirjassa Kirkot muutoksen tilassa vuodelta 2020. Julkaisijan luvalla teksti julkaistaan uudelleen tässä:
Seuraavien kahdenkymmenen vuoden aikana kristinuskon asema maassamme muuttuu radikaalisti. Miten vastaamme kaupungistumiseen liittyvään sukupuolien eriytymiseen, matalan syntyvyyden haasteeseen, nuorten maallistumiseen ja poliittiseen vastakkainasetteluun? Keskeisesti jumalanpalvelusyhteisöjen ja kristillisen kasvatuksen ja koulutuksen kautta.
Elin kuplassa peruskouluni ensimmäisten kuuden vuoden ajan 80-90-luvun taitteen Hyvinkäällä. Uskovainen koti ja herätyskristityn ala-asteen opettajan luotsaamat ensimmäiset kuusi hienoa kouluvuotta sulkivat minut unholaan jäävän kristillisen yhtenäiskulttuurin viimeiseen saippuapalloon.
Se odotti puhkeamistaan, ja näin tapahtui yläasteelle siirryttäessä. Uusi todellisuus koitti kuin veitsellä leikaten. Murrosikäänsä oireilevien teinien ankarassa nokkimisjärjestyksessä panin merkille, että avoimesti kristittynä elämisestä saattoi entisestä poiketen joutua maksamaan hintaa, ellei onnistunut muilla tavoin parantamaan asemaansa sosiaalisessa hierarkiassa.
Usko ei toki ollut ainoa eikä merkittävin arvojärjestyksessä pudottaja. Mutta mitään sosiaalista etua uskosta ei koitunut. Lukiovuosina aito erilaisuuden kunnioitus tuntui lisääntyvän, ja oppilasjoukko alkoi muistuttaa uskonnäkemystenkin osalta enemmän pluralistista yhteiskuntaa useampine maailmankatsomuksineen. Luterilaisen Suomen yhtenäiskulttuuri oli kuitenkin jo tukevasti menneisyyttä.
Kun oman sukupolveni kirkosta eroaminen alkoi toden teolla internetin kautta 2000-luvun alkupuolella, tämä yläasteelta asti havaitsemani todellisuus heitettiin märkänä rättinä muun Suomen silmille. Kävi ilmi, että kirkon tunnustusten mukainen usko ei merkinnyt suurelle osalle suomalaisia nuoria aikuisia mitään.
Tästä kokemuksesta käsin minulle ovat täysin vieraita ne mediassa väsymiseen asti toistetut tarinat maaseutu-Suomen ahdistavasta sosiaalisesta pakkopaidasta, jossa yrmeä kirkkoherra lakeijoineen piti koko kylää kurissa ja nuhteessa. Samasta taustasta käsin en osannut yllättyä paljonkaan kirkosta eroamisen aallosta. Päinvastoin myönnän hengähtäneeni helpotuksesta, sillä vihdoinkin ihmiset saivat tai ottivat sosiaalisen luvan olla avoimesti sitä mieltä, mitä jo olivat pitkään olleet.
Nyt yli kymmenen vuotta jatkuneiden joukkoerojen myötä suomut ovat pudonneet viimeistenkin kansankirkkoromantikkojen silmiltä. On paljastunut valtava lähetyshaaste erityisesti Suomen suurkaupungeissa ja nuorten parissa. On paljastunut myös monia muita kiinnostavia seikkoja nuorten ja suurkaupunkien uskonnollisuudesta, joita käsittelen tässä artikkelissa. Lisäksi käsittelen erityisesti kaupungistumisen ja syntyvyyden laskun yhteyttä ja kristillisen lähetystyön reaktiota niihin.
Kaupungistuminen on vauhdittunut ja sukupuolittunut 2010-luvun Suomessa
Yksi suurista koko maailmaa koskevista trendeistä on jo pitkään ollut kaupungistuminen. YK:n tilastojen mukaan[1] väkeä muuttaa maaseudulta kaupunkeihin jokaisella mantereella ja ilmiön ennustetaan jatkuvan ainakin vuoteen 2050 asti. Kaupungistumista tapahtuu myös Euroopassa, jota muista mantereista poiketen leimaa samanaikainen väkiluvun vähentyminen. Sama kohtalo tosin on laskevien syntyvyyslukujen vuoksi[2] edessä ennen pitkää myös muualla maailmassa.[3]
Suomen tapauksessa muuttoliike kaupunkeihin on ollut 2010-luvulla voimakkainta sitten 1970-luvun[4] ja viimeisimpien Suomen ympäristökeskuksen tilastojen mukaan Suomessa kaupunkialueilla asuu nyt 72 prosenttia väestöstä.[5] Nuorten ja heidän mukanaan suuren osan koko väestömme muuttoliikettä selittävät ennen kaikkea opiskelun sekä valmistumista seuraavien työpaikkojen veto. Yliopistokaupungit muodostavat lähes yksinomaan muuttovoittopaikkakuntien joukon.[6]
Erityisen vilkasta on ollut nuorten naisten muutto kaupunkeihin, varsinkin pääkaupunkiseudulle. Helsingissä on sekä suhteellisesti että määrällisesti eniten 20-29-vuotiaita naisia: vuonna 2016 sataa alle kolmekymppistä nuorta naista kohti oli 86 samanikäistä miestä.[7] Nuoria naisia myös muuttaa pois Suomesta enemmän kuin nuoria miehiä. Aluekehityksen konsulttitoimisto MDI:n kokoamien tilastojen mukaan vuosien 2010-2018 aikana Suomesta muutti pois yli yhdeksän tuhatta naista enemmän kuin miestä ja ylipäänsä kaikista muuttaneista 59,3 prosenttia oli nuoria naisia. 15-29-vuotiaiden naisten muuttoalttius ulkomaille on 1,5-kertainen ikäisiinsä miehiin verrattuna.[8]
Myös koulutusaste erottaa sukupuolia toisistaan. Suomalaiset naiset ovat vuosikymmenien ajan olleet korkeakoulutetumpia kuin miehet, mutta nuorimpien tutkittujen ikäluokkien parissa ero on kaikkein suurin. Vuonna 2017 iältään 25-34-vuotiaista naisista 43 prosenttia oli suorittanut korkeakoulututkinnon, kun saman ikäisistä miehistä vain 28 prosentilla taskussa oli korkeakoulututkinto[9]. Miesten suosima toisen asteen koulutus jakautuu tasaisemmin koko Suomeen, kun taas naisten suosima yliopistokoulutus keskittyy kaupunkeihin.
Sen lisäksi, että nuoret miehet ja naiset elävät opiskeluaikanaan usein eri paikkakunnilla, yliopistokaupunkien sisällä sukupuolet jakautuvat vielä koulutusalan mukaan. Miehet hakeutuvat paljolti tekniikan ja tietojenkäsittelyn aloille ja naiset terveydenhoidon, hyvinvoinnin ja kasvatuksen pariin. Sukupuolittuneisuus on Tilastokeskuksen mukaan vahvaa eri aloilla myös toisen asteen koulutuksessa ja ammattikorkeakouluissa.[10]
Koulutuksen aloittaman sukupuolten eriytymisen viimeistelee työelämä. Ensimmäiset työpaikat näet noudattelevat koulutuksen mukaisia linjoja sukupuolijakaumassaan. Naisvaltaiset alat palvelusektorilla painottuvat kaupunkeihin, miesvaltaiset teollisuuden alat taas maaseutumaisemmille paikkakunnille, todetaan MDI:n artikkelissa. Kaikki nämä tekijät pitävät monia nuoria tehokkaasti erillään toisesta sukupuolesta jo asuinpaikkakuntansa vuoksi suunnilleen ikävuosien 20-30 aikana.
Miksi nuoret sitten päätyvät eri paikkoihin? MDI:n Rasmus Aron ja Kirsi Siltasen mukaan koulutuksen osalta kyseessä lienevät yksinkertaisesti ihmisten vapaat valinnat. Tällainen johtopäätös vaikuttaa monien mittarien mukaan yhdessä maailman vapaimmista maista mitä luonnollisimmalta ja jopa tylsältä huomiolta, mutta ei nykyaikana suinkaan aina ole sitä. Aihe nousi suurempaan julkisuuteen, kun muutama vuosi sitten Ruotsissa ja Suomessa vieraillut ja kohua herättänyt kanadalaispsykologi Jordan Peterson totesi[11] tutkimuksiin perustuen, että Pohjoismaiden suuret erot sukupuolten työpaikkojen eriytymisessä liittyvät sukupuolten eroihin, jotka suuren yhteiskunnallisen vapauden vallitessa pääsevät esiin esimerkiksi ammatinvalinnassa.
Vapaus näyttää paljastavan noissa valinnoissa suorastaan stereotyyppisiä kiinnostuksen kohteita. Tämän sanominen ääneen voi joissain yhteyksissä olla poliittisesti tulenarkaa, ainakin mikäli sanoja – kuten Peterson – äänekkäästi vastustaa valintojen tuloksena syntyneen jakauman tasoittamista valtiollisilla keinoilla.
Miesten ja naisten luotuun erilaisuuteen uskovan konservatiivisen kristityn taas on helppo uskoa, että henkilökohtaisen valinnanvapauden lisääntyessä keskimääräiset sukupuolierot näkyvät tällaisina keskimääräisinä eroina sukupuolten välillä (joista on tietenkin runsaasti iloisen yksilöllisiä poikkeuksia). Kun siis yritämme seurakuntien ja järjestöjen toiminnassa reagoida siihen, että nuoret miehet ja naiset eivät opiskelujen ja työn puolesta kohtaa toisiaan, reagoimme keskeisesti luonnollisten valintojen aiheuttamaan tilanteeseen. Siksi tilanne on tuskin aivan heti haihtumassa.
Maailma kaupungistuu ja lännen kansankirkollisuus romahtaa tunnustuskunnasta riippumatta
Yhtä aikaa kaupungistumisen kanssa Suomen muuttoliikkeen toteuttaneet nuoret ovat maallistuneet ennennäkemättömin lukemin, jos asiaa mitataan Suomen ev.lut. kirkon jäsenyydellä.[12] Samoja ilmiöitä on havaittu myös muualla, esimerkiksi Yhdysvalloista perinteisten valtavirran protestanttisten kirkkokuntien parissa. Yhdessä nämä ilmiöt tekevät juuri suurista kaupungeista lännessä erityisen sekulaareja. Protestanttisten kansankirkkojen (tai USA:ssa perinteisten valtavirran protestanttien) jäsenmäärien romahdus on ilmiönä toki edeltänyt 2010-luvun suomalaista muuttoliikettä ja se on tunnettu ja hyvin dokumentoitu ilmiö.[13]
En kertaa tuota ilmiötä tässä, mutta käsittelen lyhyesti kysymystä roomalaiskatolisen kirkon asemaa länsimaisessa maallistumiskehityksessä. Nimittäin vaikka Rooman kirkko on niin Euroopassa kuin Yhdysvalloissakin menettänyt runsaasti jäseniään monissa sellaisissa maissa, joissa kirkko on ollut enemmistökirkkona, ovat jotkut kristityt silti elätelleet toiveita jonkinlaisesta katolisesta poikkeuksesta. Ajatus on, että esimerkiksi Puolan tapainen vahvasti katolinen maa säästyisi kansankirkkoja kohdanneelta maallistumiskehitykseltä. Eurooppalaisina poikkeuksina maallistumiskehityksestä on joskus pidetty Puolan lisäksi myös vaikkapa Italiaa, Portugalia ja Irlantia, joissa kaikissa on elänyt (ja toki elää edelleenkin) Euroopan mittakaavassa tavallista uskonnollisempaa väkeä[14].
Tuoreimpien kehityskulkujen valossa näyttää olevan kuitenkin vain hurskas toive, että näissä maissa nuoren polven sekularisaatio onnistuttaisiin oleellisesti välttämään. Esimerkiksi Irlanti äänesti muutaman viime vuoden sisään juuri nuorten äänten turvin maahan liberaalin aborttilainsäädännön sekä määritteli avioliiton sukupuolineutraaliksi. Kun paavi Johannes Paavali II vieraili maassa vuonna 1979, hänen pitämäänsä ulkoilmamessuun osallistui Dublinin Phoenix Parkissa 1,25 miljoonaa ihmistä, eli noin kolmannes maan asukkaista. Sen sijaan vuonna 2018 paavi Franciscuksen viettämään messuun samassa paikassa osallistui vain noin 150 000 ihmistä.[15]
Puolestaan Johannes Paavali II:n kotimaassa Puolassa solidaarisuusliikkeen ja kommunismin vastustamisen hedelmänä syntynyt kansallisuuden ja katolisuuden välinen liitto näyttää jäävän vain yhden sukupolven ilmiöksi. Tuoreimmissa Pew’n tutkimuksissa Puola pitää kärkisijoja, kun katsotaan pudotusta alle 40-vuotiaiden viikoittaisessa kirkossakäyntiaktiivisuudessa ja päivittäisessä rukousaktiivisuudessa: yli 40-vuotiaissa viikoittaisia kirkossakävijöitä on 29 prosenttia enemmän ja päivittäin rukoilevia 25 prosenttia enemmän kuin tätä nuoremmissa. Tämä tietysti kertoo ennen kaikkea vanhemman sukupolven tavallista suuremmasta aktiivisuudesta, mutta jotain myös siitä, että puolalaisilla aktiivikatolilaisilla on ollut vaikeuksia siirtää kirkossakäyntiä ja rukousta lapsillensa.[16]
Puolan lisäksi entisistä kommunistimaista Slovakian ja Kroatian alle nelikymppiset ovat näillä mittareilla selvästi vähemmän uskonnollisia kuin vanhemmat ikäpolvet. Länsi-Euroopan maista Portugali ja ortodoksinen Kreikka puolestaan löytyvät samalta listalta.
Toisin sanoen, jos roomalaiskatolisuus onkin pystynyt toimimaan jossain hidasteena maallistumiselle, kokonaisvaltaiseksi esteeksi siitä ei näytä olevan.
Suomalaiset konservatiivikristityt ja demografia
Uskonnollisten liikkeiden demografiaa tutkinut professori Eric Kaufmann totesi jo kymmenen vuotta sitten[17] (keskellä suurta maallistumisen aaltoa), että mitä todennäköisimmin tulevaisuus on kuitenkin pitkällä tähtäimellä länsimaissakin uskonnollisempi. Kaufmannin näkemys saattaa kuulostaa oudolta sellaisena aikana, kun entisten valtiokirkkojen ja kansankirkkojen jäsenmäärän romahtavat silmiemme edessä. Syy on kuitenkin yksinkertaisesti se, että uskonnolliset ihmiset saavat enemmän lapsia kuin uskonnottomat.
Kaufmannin huomiot tulevat aiheemme kannalta entistä oleellisimmiksi, kun muistamme viime vuosina paljon puhutun Suomen syntyvyyden laskun ennätysmäisen alhaiselle tasolle. Suomen kokonaishedelmällisyysluku on jo vuosikymmeniä ollut alle uusiutumistason, joka on 2,1 lasta naista kohti. Nyt viimeisen vuosikymmenen aikana syntyneiden lasten määrä on pudonnut vuosi vuodelta entisestään. Vuonna 2019 syntyneiden lasten määrä oli jopa neljänneksen pienempi vuoteen 2010 nähden.[18]
Jotkin tilastot viittaavat minusta siihen, että osa syntyvyyden laskusta selittyy kaupungistumiseen liittyvillä piirteillä, jotka kohdistuvat eri tavalla nuoriin miehiin ja naisiin. Tilastojen mukaan helsinkiläisten 20-29-vuotiaiden naisten syntyvyysluvut ovat erityisen matalalla tasolla ja juuri Helsingissä nuoria naisia on suhteellisesti eniten verrattuna nuoriin miehiin. En tietenkään väitä, että koulutuksen ja ammatin tuoma sukupuolten eriytyminen ja näiden aiheuttama parinmuodostuksen hidastuminen kokonaan selittäisivät syntyvyyden laskun. Julkisessa keskustelussa esitetyt selitykset vauvakadolle ovat moninaiset. Yksi keskeinen syy on esimerkiksi, että suomalaisten ihanteellinen lapsiluku on laskenut. Väestöliiton vuoden 2015 perhebarometrin mukaan esimerkiksi jopa 15 prosenttia vastaajista piti ihanteena lapsettomuutta aiempiin 2-4 prosenttiin verrattuna.[19] Pääkaupunkiseudulla asuvien lisäksi tällaisia henkilöitä oli korkeintaan perusasteen koulutuksen saaneiden miesten, työttömien ja pienituloisten keskuudessa.[20]
Barometrin mukaan ihanteeseen vaikuttaa esimerkiksi oman työllisyystilanteen varmuus. Lisäksi lastenhankinnan aloittamisen ihanneikä on noussut nimenomaan nuorten aikuisten parissa, mihin puolestaan vaikuttaa korkea koulutustaso. Korkeasti koulutetut suosivat myöhäistä vanhemmaksi tuloa. Helsingin Sanomat kertoo, että vuoden 2018 perhebarometrin mukaan syinä korostuivat ”halu tehdä muita kiinnostavia asioita” (erityisesti 20-29-vuotiailla naisilla) ja haluttomuus luopua ”nykyisestä elämäntyylistä.” (korostuu juuri nuorilla naisilla)[21]. Puolestaan perhebarometrissa vuodelta 2017 juuri korkeasti koulutetut halusivat tehdä ”muita minua kiinnostavia asioita”.[22]
Lisäksi vuoden 2018 barometrissa erityisesti miehillä myös sopivan kumppanin puute oli keskeinen tekijä lapsettomuudelle, mikä sopii yhteen tässä artikkelissa esille nostamani sukupuolten eriytymisen kanssa. Merkittäviä prosenttiosuuksia saivat myös vaikkapa vaihtoehdot ”haluan edetä ammatissa tai uralla” sekä ”lapset eivät ole ajankohtaisia parisuhteessani” tai ettei vastaaja koe sopivansa vanhemmaksi. Vuoden 2015 barometrissa monet taloudelliset seikat, kuten työpaikan epävarmuus nousivat myös syiksi lapsettomuudelle 20-34-vuotiaiden parissa. Samoin sopivan kumppanin puute oli suurempi ongelma tässä kyselyssä kuin vuoden 2018 barometrissa.[23]
Mitä näistä syistä pitäisi ajatella? Liittyvätkö ne johonkin laajempaan yhteiskunnalliseen aatevirtaukseen? Oma ehdotukseni on, että ne liittyvät vankasti liberalismin aatteeseen, vaikka harva vastaaja tätä tiedostaneekaan. Vaikka lasten saanti epäilemättä vaikeuttaa esimerkiksi uraan panostamista, ovat monet lapsettomuuden syyt kuitenkin jossain määrin ihmisten oman päätösvallan alaisia asioita ja siksi hankalasti valtion ohjattavissa. Poliittisen teorian professori Patrick J. Deneen on kuvannut kirjassaan Why Liberalism Failed oivaltavasti yksilön valinnan vapautta painottavan liberalismin ideologian vaikutuksia erityisesti amerikkalaiseen yhteiskuntaan. Näitä vaikutuksia voi helposti nähdä muuallakin lännessä, kuten Suomessa.
Keskeinen Deneenin teesi on, että liberalismi epäonnistuu yhteiskunnallisena ideologiana juuri onnistumisensa kautta[24]. Liberalismi lupaa jatkuvasti suurempaa yksilönvapautta, mutta nakertaa aidon vapauden tuottamisen edellytyksiä. Deneen ei kirjassaan kommentoi juurikaan syntyvyyttä, mutta jos koulutus- ja ammatinvalinta sekä sukupuolittunut muuttoliike vaikeuttavat merkittävästi kumppanin löytämistä, osa syntyvyyden laskusta selittyy vapailla valinnoilla. Tällöin syntyvyyden laskun haitalliset vaikutukset vaikkapa valtiontalouteen tai yksilön pitkän tähtäimen onnellisuuteen voi laskea Deneenin tapaan liberalismin ”onnistumisiksi”.
Vaikutukset toisin sanoen ovat asioita, jotka sisältyvät kyseisen ideologian seurauksiin, ja joita on siksi hyvin hankala liberaaleissa demokratioissa muuttaa. Deneen muistuttaa, että esimerkiksi ihmisten suuri liikkuvuus on ollut jo parisataa vuotta liberaalin ideologian julkilausutussa ytimessä.[25] Näin suomalaisetkin opiskelijat toteuttavat itse asiassa liberalismin ihannetta muuttaessaan kaupunkeihin.
Deneenin huomiot ja Suomen demografiset ongelmat muistuttavat siitä, että laaja yhteiskunnallinen valinnanvapaus ei tuota mitenkään itsestään selvästi yhteiskunnallisesti toivottavia lopputuloksia. Tällainen vapaus vaatii toimiakseen kansan, jolla on vahva motivaatio ja kyky toteuttaa moraalisesti kestäviä pitkän tähtäimen valintoja ja jotka ovat kiinnostuneita yhteisönsä asioista. Deneen toteaakin Alexis de Tocquevillen ennustaneen, että amerikkalainen demokratia johtaisi ennen pitkää kansalaisten individualismiin, eristyneisyyteen ja passiivisuuteen, vaikka käytännön elämä näytti vielä Tocquevillen aikana täysin toisenlaiselta. Ihmiset osallistuivat kaupunkinsa julkiseen päätöksentekoon innokkaasti, minkä Tocqueville jäljitti erityisesti puritaanien kristilliseen ihanteeseen vapaudesta, joka edelsi Yhdysvaltain ”liberaalia perustamista”.[26]
Suomalaisen nuoren kristityn kannalta yksi keskeinen moraalisesti kestävä, pitkän tähtäimen ratkaisu on uida vastavirtaan ja aktiivisesti etsiä tilaisuuksia perustaa perhe keskellä kansallisen syntyvyyden laskua. Tämä on työlästä, mutta sille on monia hyviä syitä. Puhtaasti teologisten syiden kärjessä on tietenkin se koko Vanhan ja Uuden testamentin läpäisevä perhemyönteisyys, jossa lapset nähdään siunauksena ja lahjana vanhemmilleen, suvulleen ja muulle yhteisölle. Vanhempien kunnioittaminen puolestaan koituu siunaukseksi lapsille itselleen. Lapset ovat arvokkaita sinänsä (eivätkä esimerkiksi välineinä aikuiselle vanhemmuuden kokemisen halulle tai valtiolle veronmaksajina), ja siksi lapsi on suuri Jumalan lahja, ei kenenkään oikeus.
Lapset, avioliitto ja perhe yleisemmin avaavat myös rikkaita näköaloja itse Jumalan olemuksen ja kirkon elämän ymmärtämiseen. Jumalan kolmen persoonan suhde, Jumalan ja hänen kansansa sekä pastorin ja seurakunnan suhde kaikki liittyvät tunnustuksellisessa luterilaisuudessa miehen ja naisen avioliittoon. Perheen perustamisen vaikeutuminen yhdessä perheen koossapysymisen vaikeutumisen kanssa tuskin voi olla vaikuttamatta siihen, miten yksittäiset kristityt, seurakunnat, kirkot ja suomalaiset yleisesti kykenevät ymmärtämään puhetta avioliiton ja perheen teologisista merkityksistä ja sitä kautta Raamatun kuvauksia Jumalasta[27].
Tähän asti esitetyn kannalta tärkeä kysymys on, kuinka paljon juuri suomalaisten konservatiivisten kristittyjen perheiden muodostus on vaikeutunut mainittujen sukupuolten eriytymisilmiöiden seurauksena? Muuttoliike on omiaan esimerkiksi erottamaan nuoria perheitä isovanhemmista ja muusta suvusta, mikä tekee lapsiperheen arjesta entistä kuormittavampaa. Onko tällä vaikutuksia siihen, miten onnistumme siirtämään uskoa eteenpäin sukupolvelta toiselle?
Tiedossani ei ole tutkimuksia aiheesta, mutta tuntumani perusteella vaikkapa viidesläisten kristittyjen perhekoot ovat pienentyneet vuosikymmenten varrella, vaikka suuriakin perheitä edelleen on. Vastoin tahtoaan sinkuiksi jääneitä on lisäksi paljon. Entä miten avosuhteiden yleisyys kristittyjen parissa vaikuttaa perhekokoon tai halukkuuteen osallistua seurakunnan kokoontumisiin? Olemmeko onnistuneet tunnistamaan ja vastustamaan trendejä, jotka heittävät erilleen miehiä ja naisia perheen perustamisiässä? Selittäisikö tämä myös osan herätysliikkeitä kohdanneista talousvaikeuksista? Kun liikkeiden suuret ikäluokat siirtyvät riemuitsevaan seurakuntaan, jääkö jäljelle yksinkertaisesti vähemmän ihmisiä, jotka pitävät yllä 60-70-lukujen sukupolvien väkimääriä varten pystytettyjä rakenteita? Tutkittavaa riittäisi.
Lapsia ja heitä kasvattavia vanhempia ei tietenkään tule nähdä välineellistettyinä sille, että liikkeiden rakenteet pysyvät pystyssä. Mutta kristittyjen perheen perustamisen vaikeuden tunnistaminen voisi auttaa liikkeitä sopeuttamaan toimintansa mittakaavaa ja työn odotuksia todellisuutta vastaavaan tilanteeseen. Lisäksi kristittyjä perheitä kiinnostaa yleensä se, että heidän lapsensa pysyisivät kristittyinä ja onnistuisivat välittämään uskon aikanaan omille lapsilleen. Perheen koossapysyminen ja esimerkiksi suvun ylisukupolvinen tuki ovat tässä tehtävässä yllättävän merkittävässä roolissa ainakin Vern L. Bengtsonin johtaman laajan tutkimuksen mukaan.[28]
Erityisesti isän roolilla on havaittu olevan keskeinen rooli erityisesti poikien kirkossa käynnille, mikä miesvajeesta kärsiville lukuisille kirkoille, järjestöille ja seurakunnille on tärkeä muistaa. Samoin vanhempien ero heikentää isän välittämän uskon esimerkin välittymistä lapsille.[29] Toisin sanoen, perheiden uskon eteenpäin välittämisen kyky hyötyy seurakunnallisesta kulttuurista, jossa perheen perustaminen nähdään arvokkaana, kirkolle eksistentiaalisena asiana ja jossa tätä perustamista tuetaan.
Toinen konkreettinen syy kiinnostua syntyvyystilastoista koskee suomalaisten parissa tehtävää lähetystyötä. Suomalaista tutkimusta ei tiedossani ole, mutta sivistynyt arvaukseni on, että Yhdysvaltain tavoin[30] myös Suomessa kristityksi kääntymys koetaan todennäköisemmin nuorella iällä kuin vanhemmalla. Herätysliikkeet ainakin lienevät syntyaikoinaan saaneet kannatusta ensin nuorten parissa ja esimerkiksi viides liike syntyi keskeisesti juuri nuoriso- ja opiskelijaherätyksen tuloksena. Lisäksi suomalainen uskoon tullut nuori on tyypillisesti kääntynyt juuri nuoruuden aikana rippikoulussa tai sen jälkeisessä nuorisotoiminnassa.
Jos ja kun jatkossakin kristillisiin seurakuntiin ja liikkeisiin on tullakseen uusia tulijoita, he todennäköisesti tulevat sinne kaveriensa kautta juuri nuorina. Tämä on edelleen yksi syy, miksi syntyvyys ja perheen pysyvyys ovat tärkeitä sisälähetystyön kannalta. Mikäli näet kristityt perheet saavat suhteellisesti enemmän lapsia kuin muu väestö, tarkoittaa tämä luonnollisen väestönkasvun myötä tapahtuvaa kristittyjen nuorten osuuden kasvua. Tämän osuuden noustessa kasvaa myös se kristillisen seurakunnan lähetystyön kontaktipinta sekulaariin ja ei-kristittyyn väestönosaan, jossa nuoret luontaisesti elävät ja vaikuttavat. Tällöin käännynnäisten määräkin kasvanee, jos muut kääntymysten määrään vaikuttavat tekijät pysyvät samoina.
Parhaassa tapauksessa tällainen prosessi tai jokin sen muunnelma johtaa kirkossakäyvien kristittyjen määrän eksponentiaaliseen kasvuun varhaiskirkon tapaan.
Antiikin Roomassa kristinusko kasvoi eksponentiaalisesti konstantinolaiseen käänteeseen asti
Uskonnonsosiologi Rodney Stark on kuvannut tällaista prosessia alkukirkossa antiikin Rooman valtakunnassa kirjassaan Triumph of Christianity. Lukuisin toisistaan riippumattomin aihetodistein hän on mielestäni onnistunut vakuuttavasti osoittamaan, että kristittyjen määrä kolmen ensimmäisen vuosisadan aikana kasvoi muutaman tuhannen hengen yhteisöstä monen miljoonan hengen väestönosaksi. Stark jopa onnistuu määrittämään kohtuullisen tarkan eksponentiaalisen kasvuvauhdin eli noin 40 prosenttia vuosikymmenessä (tai 3,4 prosenttia vuodessa).[31]
Osa kasvusta selittyy kääntymyksillä, osa syntyvyydellä. Jälkimmäinen oli kristittyjen parissa selvästi suurempaa aikana, jolloin aviomiesten haluttomuus jälkikasvun elättämiseen johti usein esimerkiksi abortteihin ja lasten heitteille jättöön. Molemmat olivat yleisiä tapoja roomalaisten pakanoiden parissa, ja niillä oli vaikutuksensa väkiluvun kehitykseen.[32] Kääntymysten kautta tapahtuneessa kasvussa puolestaan on monta tekijää jo pelkästään sosiologiselta kannalta, mutta yksi keskeinen oli se varhaisen kirkon piirre, että se oli Starkin termein avoin verkosto. Toisin sanoen kirkolla oli jäsenistössään avoin kontaktipinta muuhun yhteiskuntaan, ennen kaikkea ystäviin ja sukulaisiin. Näistä ryhmistä tulivat tyypillisesti kristityksi kääntyneet henkilöt.
Koska kirkon teologia mitä ilmeisimmin onnistui pitämään yllä tällaista suhtautumista sen ulkopuoliseen yhteiskuntaan pitkäkestoisesti, tuloksena oli syntyvyyden ja kääntymysten kautta yllättäviä lukemia. Konstantinolaisen käänteen kynnyksellä 310-luvulla kristittyjä oli Starkin mallin mukaan Rooman valtakunnassa jo 15-20 prosenttia väestöstä, ja useissa kaupungeissa paljon enemmänkin. Eksponentiaalisen kasvun yhteiskunnallisesti näkyvin vaihe alkoi 200-luvun jälkimmäisellä puoliskolla, jolloin arkeologisten löytöjen mukaan voidaan arvella erillisten kirkkorakennusten alkaneen yleistyä kotikirkkojen rinnalle. Tässä vaiheessa keisareita alkoi kiinnostaa aiempaa enemmän kristittyjen mahdollinen vaikutus politiikkaan.
Voiko samanlaista määrällistä kasvua tapahtua konservatiivisten kristittyjen osalta vaikkapa tulevaisuuden Suomessa tai Euroopassa? En näe sille mitään ylivoimaista estettä. Toki kehityskulku edellyttää sitä, että kristityt nuoret onnistutaan kasvattamaan niin, että he pysyvät seurakuntien yhteydessä ja että he omaksuvat lähetyskäskyn mukaisen asenteen elämässään. Tätä aihepiiriä käsittelee artikkelissa myöhemmin.
Totean joka tapauksessa jo tässä vaiheessa, että konservatiivikristittyjen suhteellisen osuuden kasvun ei tarvitse eikä pidä tarkoittaa vanhoillislestadiolaisen liikkeen tapaan hengellis-sosiaalisesta painostuksesta johtuvaa suurta lapsilukua. Suurissa perheissä ei ole mitään väärää, mutta liikkeen seurakuntaopin ja ehkäisyteologian yhdistelmässä on. Sen sijaan muiden konservatiivisten kristittyjen parissa sopivan kumppanin löytymisen helpottuminen ja esimerkiksi kolmelapsisten perheiden runsas lukumäärä soisi ajan kanssa merkittävästi suuremman kasvuvauhdin Suomen valtaväestöön sen nykyisillä syntyvyysluvuilla. Kiinnostuneet voivat laskeskella erilaisia väestönkasvullisia malleja tähän liittyen.
Tiedostan myös, että tämän artikkelin puhe syntyvyyden vaikutuksesta eri yhteiskunnallisiin ilmiöihin voi altistaa syytöksille lasten ja naisten välineellistämisestä vaikkapa valtion verotulojen kartuttamiseksi tai kristillisen yhteisön leviämisen edistämiseksi. Kristittynä neljän lapsen isänä ja vaimoni aviomiehenä tällainen välineellistäminen oman perheeni kohdalla tuntuisi pahalta, eikä se tietenkään ole tarkoitukseni. Samoin tiedostan, että lasten kasvattaminen keskeyttää kotiin jäävän puolison – useimmiten äidin – urakehityksen sekä on psyykkisesti hyvin rankkaa työtä, josta maksetaan säälittävän pientä rahallista korvausta. Lasten kasvatus vie aikaa, rahaa ja hermoja ja joskus verottaa jopa mielenterveyttä vaikkapa synnytyksen jälkeisen masennuksen muodossa.
Vaikka kristityn arvomaailma olisikin erilainen ja perhemyönteisempi kuin muun yhteiskunnan, syntyy vaikkapa urakehityksestä luopumisesta hyvin helposti silti alemmuudentunnetta, koska emme ole immuuneja yhteiskunnan uraodotuksille. Tällaisiin asioihin kristityt lapsiperheet tarvitsevat yhteisöiltään aiempaa enemmän tukea.
Mutta koska yhteiskunnat rakentuvat joka tapauksessa konkreettisissa perheissä kasvavien konkreettisten ihmisten elämän varaan, demografisten ilmiöiden seurauksia yksilöille ja yhteisöille on voitava arvioida ääneen. Syntyvyyden nopea lasku yhä reippaammin alle väestön uusiutumistason on mielestäni sellainen arvioitava ja tärkeä ilmiö. Tässä artikkelissa olen keskittynyt syntyvyyden vaikutuksiin kristillisten yhteisöjen tulevaisuuden kannalta, mutta tiedossani ei ole esimerkiksi taloustieteilijää, joka ennustaisi kovin ruusuisia näkymiä matalan syntyvyyden valtioiden julkisille palveluille.[33]
Kristinusko voi kasvaa maallistuneilla seuduilla myös kääntymysten kautta
Kansankirkollisuuden katoamisen ja vauvakadon edessä moni on kysellyt, onko tulevaisuuden nuoriso sitten vain ja ainoastaan uskonnotonta ja sitäkin vain vähän aikaa, koska uusia lapsia ei synny? Kaufmannin ja Starkin hahmottelemat skenaariot uskonnollisten konservatiivien demografian suhteen antavat syytä odottaa toisenlaistakin tulevaisuutta. On lisäksi merkkejä myös kääntymysten kautta tapahtuvasta konservatiivisen kristillisyyden kasvusta länsimaiden maallistuneissa ytimissä. Ne ovat hyvin rohkaisevia ilmiöitä, jotka tämänhetkisen pienuutensa vuoksi uhkaavat hukkua näkyvistä. Olen kirjottanut näistä muualla, ja nostan tässä esiin vain muutamia tapauksia.[34]
Ensimmäinen valopilkku löytyy Euroopasta, perinteisesti katolisesta Ranskasta, joka toisaalta on ollut sekulaarin valistuksen suunnannäyttäjä jo muutaman vuosisadan ajan. Viimeisen seitsemänkymmenen vuoden ajalta tiedetään, että herätyskristittyjen protestanttien määrä on kasvanut maassa hurjasti. 1950-luvulla heitä oli noin 50 000, mutta vuonna 2018 lukumäärän arvio liikkui jo 600 000 hengen paikkeilla[35]. Samanlaisia kasvulukemia on raportoitu herätyskristittyjen osalta 2010-luvulla Espanjasta.
Toinen esimerkki tulee Yhdysvalloista. Kun maan niin sanotun millenniaalisukupolven voimakasta maallistumista tutkittiin vuosina 2007-2014, tilastot paljastivat harjaantuneille silmille myös sen, että perinteisissä maallistuneissa osavaltioissa ja kaupungeissa evankelikaalisten nuorten määrän kasvusta oli merkkejä. Esimerkiksi New Yorkin osavaltiossa 18–29-vuotiaiden evankelikaalien osuus koko evankelikaalien joukossa nousi kyselyjen välillä 20 prosentista 24 prosenttiin ja New Yorkin metropolialueella lukema oli jopa 26 prosenttia. Luvut ovat suurempia kuin kyseisen ikäryhmän osuus kaikkien amerikkalaisten parissa. Väestö New Yorkissa on toki nuorempaa kuin muualla maassa, mutta tämän ei pitäisi merkitä muutamaa prosenttiyksikköä enempää. Samankaltainen tilanne on ainakin luoteisissa osavaltioissa Oregonissa (23 %) ja Washingtonissa (20 %), joiden kaupunkeja on samoin pidetty hyvin maallistuneina.[36]
Tämä on huomionarvoista monestakin syystä. Ensinnäkin mainituissa paikoissa poliittisen vastakkainasettelun kasvaessa kynnys ilmoittautua evankelikaaliksi edes kyselyssä lienee ollut korkeampi kuin vaikkapa raamattuvyöhykkeellä syvässä etelässä. Toiseksi, juuri New Yorkissa, Seattlessa tai Portlandissa on viimeisten 20 vuoden aikana ja osin pidempäänkin tehty pitkäjänteistä sisälähetystyötä ja seurakuntien istutustyötä erityisesti reformoitujen herätyskristittyjen taholta. Tilastot näyttävät vahvistavan, että työ on kantanut näkyvää hedelmää.
Toisin sanoen joissakin Yhdysvaltain sekulaareimmissa kaupungeissa ja Länsi-Euroopan yhdessä maallistuneimmassa maassa on ollut mahdollista saavuttaa ihmisiä evankeliumilla jo hyvin pitkien aikojen ajan konservatiivien vähemmistöaseman tilanteessa, johon Suomessa olemme hiljan yhä näkyvämmin siirrytty ja johon jatkamme edelleen siirtymistä. Tämä on meidän tunnustuksellisten luterilaisten ja kaikkien klassisen kristinuskon edustajien kannalta rohkaisevaa.
Ranskassa ja Espanjassa puolestaan suuren osan herätyskristillisten protestanttiseurakuntien jäsenistä muodostavat maahanmuuttajat. Olisi mielenkiintoisen lisätutkimuksen aihe, kuinka suuri osa noiden seurakuntien kasvusta selittyy muuttoliikkeellä ja kuinka suuri osa syntyperäisten eurooppalaisten kääntymisellä, mutta kumpaakin ryhmää on ainakin Espanjassa seurakunnissa merkittäviä määriä.[37] Jos kasvu nojaa vain yhteen väestöryhmään ja vaikkapa tietyllä kielellä tehtyyn lähetystyöhön, se luonnollisesti pysähtyy nopeammin. Pitkäkestoinen tasainen kasvu sen sijaan voi viestiä siitä, että sanomaa on onnistuttu julistamaan ”kaikille kansoille” kunkin valtion sisällä.
Tällainen työnäky on myös Suomen kristillisten toimijoiden kannalta tärkeää, sillä maahanmuuttajat muodostavat jo nyt suuren määrän erityisesti suurkaupunkien väestöstä. Lisäksi merkittävä osa heistä on jo kristittyjä, mikä parantaa lähtökohtia Suomen kaupunkien uudelleen evankelioimiselle.
Yhdysvaltain tapauksessa on syytä pohtia lisäksi kulttuurista maisemaa ja sitä, kuinka paljon lähetystyötä tehtiin menetelmillä, jotka toimivat Aaron Rennin hahmotteleman ”neutraalin maailman” ehdoilla.[38] Manhattan Instituten analyytikon Rennin idean mukaan Yhdysvalloissa ja ennen muuta sen julkisen kulttuurin suuntaa näyttävässä kaupungissa New Yorkissa (Rennin kotikaupungissa) vallitsi karkeasti sanoen vuoteen 1994 asti ”positiivinen maailma”, jossa kristillinen usko oli henkilölle sosiaalinen etu. Vuosina 1994-2014 vallitsi ”neutraali maailma”, jossa uskosta ei ollut haittaa. Vuodesta 2014 eteenpäin on vallinnut tilanne, jossa konservatiivinen kristillinen usko on sosiaalinen haitta ja jonka vuoksi voi joutua esimerkiksi huonompaan asemaan työmarkkinoilla.
Se, mikä kaikille näille tilanteille niin Ranskassa kuin Yhdysvalloissakin on kuitenkin yhteistä ja rohkaisevaa, on että niissä lähetystyön avaimet ovat seurakunnilla ja järjestöillä itsellään. Näin on, koska toimijat ovat kooltaan pieniä ja kulttuurisesta valtavirrasta riippumattomia. Ne voivat säädellä omaa suhtautumistaan muuttuviin olosuhteisiin ja reagoida riittävän nopeasti ja laajalla rintamalla niihin vaihtuviin kysymyksiin, joista ihmiset kuplissaan puhuvat ja jotka heidän elämäänsä ohjaavat. Näihin kysymyksiin seurakuntalaisia on opetettava tarttumaan apologeettisesti ja vastaamaan sävyisästi sanamme suolalla höystäen, jotta lain ja evankeliumin merkitsevyys kantautuisi jokaisen alakulttuurin muodostamaan niemeen ja notkoon. Tällainen asema ei takaa onnistumista sisälähetystyössä, mutta tekee sen mahdolliseksi.
Toisin on valtiokirkon, kansankirkon tai Yhdysvaltojen valtavirran kirkkokuntien tapauksessa, jotka usein ovat osa olosuhteita. Jos kirkko pitää kiinni roolista, jossa se on osa kulloistakin yhtenäiskulttuuria, kansallisuutta ja/tai kuntarakennetta, jonka päätöksiä luotsaavat ideat yhä useammin asettuvat Raamatun oppia ja sen mukaista etiikkaa vastaan, on kansallisena instituutiona pysyttelevä kirkko liian suuri vastavirtaan ohjattavaksi ja siksi tuomittu ideologisen ajopuun asemaan.
Lähetystyö etenee Suomessa kristittyjen nuorten kautta
Tähän asti artikkelissa olen hahmotellut keskeisiä haasteita kaupunkeihin liittyvässä lähetystyössä. Olen maininnut sellaisiksi nuorten parissa sukupuolten eriytymisen koulutuksen, työpaikan (ja ohimennen poliittisten näkemysten) suhteen ja niiden vaikutuksen syntyvyyteen. Lisäksi olen pohtinut kääntymyksiin perustuvan kasvun mahdollisuuksia maallistuneessa lännessä. Erityisenä haasteena ja kysymyksenä on ollut, miten nämä ilmiöt vaikuttavat maamme kristillisiin kirkkoihin ja järjestöihin ja niiden kykyyn viedä evankeliumia eteenpäin suomalaisille tulevina vuosikymmeninä.
Merkittävä asia, jonka tulisi sanotun perusteella olla kiinnostuksemme polttopisteessä, on nuorten kristittyjen määrä ikähaarukassa 15-25 vuotta. Juuri tuossa iässä suomalaisen nuoren maailmankatsomus hakee paikkaansa rippikouluikäisestä opintojen päättämiseen. Juuri tuossa ikähaarukassa päätetään usein myös kirkosta eroamisesta, silloin tapahtuu tyypillisesti suurin osa uskoontuloista ja juuri tuossa ikähaarukassa pudotaan myös pois seurakunnan yhteydestä. Lisäksi tuolloin monet tulevat päättäneeksi loppuelämänsä suunnasta esimerkiksi opiskelun, työn ja parisuhteen kautta.
Jotta siis evankeliumi etenisi Suomessa tehokkaimmalla mahdollisella tavalla, tulisi ikähaarukan kannalta kiinnittää huomiota seuraavaan: miten ikäluokassa olisi mahdollisimman suuri määrä seurakunnassa aktiivisia ja evankeliumiin juurtuneita kristittyjä nuoria vaikuttamassa niihin nuoriin, jotka eivät ole kristittyjä ja niihin kristittyihin nuoriin, jotka eivät elä seurakunnan yhteydessä. Jotta tällainen tilanne jatkuisi vielä seuraavankin sukupolven parissa, kristittyjen nuorten parissa tulisi olla korostetun tärkeää puolison löytäminen ja perheen perustaminen sekulaaria väestöä aiemmin.
Se laaja aihe, miten tällaista perheen perustamiseen tähtäävää kulttuuria voisi edistää, ei kuitenkaan mahdu tämän artikkelin piiriin, vaan toivon, että se synnyttää jatkokeskustelua. Oleellisia aiheita ovat esimerkiksi kysymys avioparien ehkäisystä, kysymys vapaaehtoisesta naimattomuudesta ja lapsettomuudesta sekä tahdonvastaisen naimattomuuden aiheuttamat huolet.[39]
Uskonyhteisöjen pitkän tähtäimen kasvun kannalta oleellista ei ole pelkästään se, että yhteisöön syntyy uusia jäseniä ja että siihen liittyy uusia jäseniä. Kaikkein oleellisinta on, että se myös säilyttää jäsenensä mahdollisimman hyvin sukupolvesta toiseen. Mikään määrä evankeliointia ei saa eikä voi korvata kristillisen kasvatuksen roolia. Keskityn seuraavien otsikoiden alla siihen, mitkä aihealueet ovat erityisen tärkeitä, jotta kristityt lapset, nuoret ja nuoret aikuiset säilyisivät seurakuntien yhteydessä ja jotta heidän uskonsa olisi kestävällä pohjalla.
Lähetystyö etenee Suomessa jumalanpalvelusyhteisöjen kautta
Yhdysvaltain ja Ranskan tilanteesta voidaan oppia ainakin se, että lähetystyö suurissa kaupungeissa ja maallistuneessa lännessä tapahtuu nimenomaisesti seurakunnan istutuksen kautta. Lähetystyö ylipäänsä etenee juuri tätä kautta kaikkialla, missä kansankirkollisuutta tai valtiokirkollisuutta ei ole vielä (kuten muinaisessa Rooman valtakunnassa) tai enää (kuten monissa islamilaisissa maissa Välimeren rannoilla).
Suomessa vastaavaa ilmiötä toteuttavat kansankirkon sisällä monet herätysliikkeiden jumalanpalvelusyhteisöt sekä seurakuntarakenteiden sisäiset yhteisöt. Kirkkosuhteeltaan ei-niin-selkeän Lähetyshiippakunnan työ kuuluu samaan kategoriaan, samoin kuin vaikkapa kirkon ulkopuolisten helluntailaisten, vapaakirkollisten ja roomalaiskatolisen kirkon seurakuntien istutustyö Suomessa.
Jumalanpalvelusyhteisö onnistuu kuntarakenteeseen sidottua paikallisseurakuntaa paremmin vastaamaan moniin kaupungistumisen aiheuttamiin haasteisiin nykyihmisen elämälle. Kaupunki on suuri ja anonyymi, yhteisö taas pieni ja ihmiset nimeltä tunteva. Kaupungissa helposti jakaudutaan esimerkiksi poliittisiin heimoihin, mutta yhteinen tunnustus tuo yhteen ihmisiä eri poliittisista suuntauksista ja opettaa sietämään niitä. Kaupunki ruokkii individualistista ja perinteisistä yhteisöistä riippumatonta elämäntapaa rajattomine valintojen mahdollisuuksineen, mutta yhteinen tunnustus tarkoittaa suuntaa ja rajoja elämälle, jopa tarpeen vaatiessa kirkkokuria. Kaupunki ruokkii lapsetonta tai vähälapsista elämää[40], seurakunta taas perheen kasvattamista. Kaupunki altistaa yksinäisyydelle, yhteisö ihmisten kohtaamiselle. Kaupunki suosii ikätoverien muodostamia kaveriporukoita, yhteisö taas on lähtökohtaisesti ylisukupolvinen. Kaupunki mukauttaa yksilöitä liberaalin populaarikulttuurin massa-ajatteluun[41], yhteisö taas rohkaisee vastakulttuuriin tavalla, joka on yksilöille mahdotonta tai vaikeaa.
Mainituista vastakkainasetteluista kaupunkilaisen individualismin mahdollistuminen ei ole automaattisesti huono asia. Kontrastien luettelun tarkoitus on sen sijaan havainnollistaa, että kaupunkilainen jumalanpalvelusyhteisön jäsen pääsee usein osalliseksi sekä yksilökeskeisyyden että yhteisön hyvistä puolista.
Jumalanpalvelusyhteisö varmasti vastaa lisäksi moniin muihinkin modernin kaupunkikulttuurin kristilliselle elämäntavalle asettamiin haasteisiin, mutta tämän esseen tarkoitusta varten korostan muutamaa seikkaa. Ensinnäkin, on tunnettu ongelma, että monet seurakuntanuoret tipahtavat pois seurakunnan piiristä opiskelupaikkakunnalle muuttaessaan. Nuoriso, joka viisi vuotta aiemmin käy rippikoulun suuremmalla osuudella kuin ikäluokassa kuulutaan kirkkoon, alkaa parikymppisenä erota kirkosta ja jättää seurakunnan. Muutettavat muuttaen, kuvio ei kokemukseni mukaan ole täysin tuntematon myöskään herätysliikkeiden parissa.
Vaikka jumalanpalvelusyhteisöistä ei nähdäkseni tule odottaa kirkosta eroamisen peruuttajaa ainakaan kovin pian, lienee kuitenkin selvää, että jos seurakuntanuoret oppivat käymään sunnuntaisin messussa ja tulevat osaksi kaikki ikävaiheet käsittävää jumalanpalvelusta jo kotipaikkakunnallaan, he todennäköisemmin osaavat etsiä samanlaista seurakuntaa myös opiskelu- ja työpaikkakunnallaan. Sen sijaan jos aika seurakuntanuorena on eristetty omaan ikäsegmenttiinsä aikuisten ja muiden ikävaiheiden elämästä, tuo aika helpommin nähdään vain nuoruuteen liittyvänä ilmiönä, josta kuuluukin kasvaa ulos.
Vuonna 2017 kysyin Uusi Tie -lehden juttua varten eri kristillisiltä järjestöiltä (OPKO, Sley, Kansanlähetys, Raamattuopisto sekä Lähetyshiippakunta), miten heidän työntekijänsä maantieteellisesti jakautuvat.[42] Kävi ilmi, että järjestöjen työn aktiivisuus ei painotu suuriin kaupunkeihin.
Jo tuolloin oli toki käynnissä monia hankkeita, jotka pyrkivät tavoittamaan kaupunkilaisia nimenomaan jumalanpalvelusyhteisöjen kautta. Tämän jälkeen lisää hankkeita on käynnistetty, joten artikkeli mitä ilmeisimmin saavutti yleisönsä ja toteutti tarkoitustaan. Vaikka herätysliikkeiden keskeisen tavoitteen eli sielujen pelastumisen kannalta työn maantieteelliset painopisteet tuskin vieläkään vastaavat Suomen väestön kasautumista, suunta on käsittääkseni oikea. Tästä syystä en käsittele järjestöjen työtä jumalanpalvelusyhteisöjen saralla enempää, vaan toivotan yksinkertaisesti menestystä tälle työlle.
Lähetystyö etenee Suomessa kristillisen kasvatuksen kautta
Jumalanpalvelusyhteisöllä on lisäksi keskeinen rooli valmistaa lapsia ikähaarukan 15-25 haasteisiin ja tilaisuuksiin. Tämä yhdistyy vanhempien kristilliseen kasvatusvastuuseen. Erityisesti ala-asteikäiset lapset elävät näet jo nyt todeksi sitä todellisuutta, minkä 2000-luvun alusta liikkeelle lähtenyt kirkosta eroamisen aalto sai aikaan. Yksi piirre tässä todellisuudessa on maailmankatsomusten ja uskontojen moninaisuus, jossa lapsille yhtenäiskulttuurin aikaa paljon hanakammin nousee tarve perustella itselleen se, miksi hän on kristitty eikä vaikkapa uskonnoton tai muslimi, joiden molempien osuus väestöstä kasvaa. Erityisesti pääkaupunkiseudulla on alueita, joissa kristitty lapsi saattaa omassa koulussaan olla vähemmistö muiden vähemmistöjen joukossa.
Toinen, vain välillisesti maallistumiseen liittyvä piirre on, että älypuhelinten aikakaudella lapset elävät yhä vahvemmin median vaikutuksille alttiina. Suosituin sisältö peruskouluikäisten tapittamilla YouTube-kanavilla ei luultavasti koskaan tule olemaan leimallisesti kristillistä. Suuri osa suosituista videosta on toki harmitonta, mutta osa taas ajoittain uskolle vastakkaista. Tästä syystä vanhempien vastuulla on tarjota itse tukea ja opetusta kristilliselle uskolle ja etsiä sisältöä, joka vahvistaa nuoren kristillistä identiteettiä ja kasvua.
Tässä jumalanpalvelusyhteisö ja erityisesti sen muiden perheiden nuoret muodostavat tärkeän tukiverkoston ensi sijassa nuorelle itselleen. Toisaalta vanhemmat voivat saada tukea kasvatukseen ja vaikkapa vinkkejä rakentavista mediasisällöistä. Kaiken tämän lisäksi lapsi saa kokemuksen siitä, että kristillinen usko liittyy kaikkiin elämän vaiheisiin, ei vain lapsuuteen tai nuoruuteen.
Jos nuori on saanut kristillistä uskoaan vahvasti tukevan kasvatuksen, hän ei pelkästään säilytä uskoaan, vaan nuoruusaikana seurakunta voi Jumalan armosta hyvinkin kokea kasvua nuorten kontaktien ja ystävyyssuhteiden kautta. Näin on varsinkin, jos nuoren elävään uskoon yhdistyy edelleen jatkuva elävä seurakuntayhteys ja kasvatuksessa apologeettinen ja teologinen ote, joka Bentgsoninkin mukaan edesauttaa uskon siirtymistä sukupolvelta toiselle.[43]
Lähetystyö etenee Suomessa kristillisen koulutuksen kautta
Tuo apologeettinen ote ei kuitenkaan synny itsestään, vaan vaatii liikkeiltä älyllisiä ja institutionaalisia ponnistuksia. Näin on varsinkin aikana, jona olemme laajalti unohtaneet, kuinka vahva on ollut kristillisen uskon ja koulutuksen suhde toisiinsa vaikkapa yliopistomaailmassa.[44] Olemme lisäksi unohtaneet erityisesti, mitä on klassinen kristillinen koulutus ja jääneet sen hedelmistä paitsi.
Olen itse törmännyt klassisen kristillisen koulutuksen varsin menestyksekkäisiin elvytysyrityksiin amerikkalaisten kristittyjen bloggaajien, kuten Suomessakin vierailleen professori Gene Edward Veithin ja kulttuurikriitikko Rod Dreherin kautta. Lisäksi väitöskirjatutkimukseni kautta olen huomannut fyysikko James Clerk Maxwellin (1831-1879) koulutuksen ainakin muistuttaneen klassista kristillistä koulutusta monin tavoin. Paljon keskustelua herättäneessä The Benedict Option-teoksessaan Dreher suosittelee kristittyjen perheiden lapsille klassista kristillistä koulua tilanteessa, jossa tulevaisuudessa Yhdysvaltain konservatiiviset kristityt ovat vähemmistönä lukumääräisesti koko väestössä ja/tai kulttuuria johtavissa instituutioissa (tiede, taide, suuryritykset ja virkamieskunta).[45]
Suomalaista koulujärjestelmää on 2000-luvun alun PISA-tulosten perusteella pidetty yhtenä maailman parhaimpana, joskin viimeaikaiset notkahdukset PISA-tuloksissa ovat iskeneet särön kuvaamme koulusta. Aiheellisesti voidaan edelleen kuitenkin kysyä, että jos suomalainen julkinen koulujärjestelmä on kerran maailman parhaiden joukossa, miksi täällä pitäisi olla kristillisiä kouluja, vieläpä jotenkin ”klassisia” sellaisia? Joku voisi vastata, että jatkuvat kiistat joulujuhlista ja suvivirrestä ovat oire maallistumisesta ja sitä seuraavasta koulun kristillisten vaikutteiden poistumisesta. Huomio pitää paikkansa, mutta Suvivirren ja aamuhartauksien poistumisen vuoksi en vielä siirtäisi lapsiani toisenlaiseen kouluun. Tämän jälkeenkin voidaan kysyä, eikö suomalainen julkinen koulu sitten kuitenkin riittäisi, jos sen opetusta täydennetään vaikkapa kirkkojen järjestämällä omalla uskontokasvatuksella. Tai entäpä jos sen uskonnonopetus jopa korvataan uskonnollisten yhteisöjen omalla opetuksella?
Veikkaan, että uskonnonopetuksen loppuminen tai radikaali muuttuminen laukaisee monissa kristityissä vanhemmissa pohdintoja toisenlaisesta koulutuksesta. Tällöin vastatakseen kysymykseen klassisten kristillisten koulujen tarpeellisuudesta täytyy pystyä vertailemaan joitain piirteitä eri vaihtoehtojen välillä. Vaikka itseni mukaan lukien harva Suomessa tuntee klassisen koulutuksen johtoajatuksia, yritän tiivistää joitakin olennaisia seikkoja siitä.[46]
Klassisen kristillisen koulutuksen pyrkimys on palauttaa koulutus juurilleen sellaiseksi, jollainen se oli suurimman osan Euroopan ja Yhdysvaltain historiaa kristinuskon ja kirkon hegemonisen kulttuurisen vaikutuksen aikana. Koulutus ottaa mallia jo antiikin ihanteista siten, että koulutuksen tehtävä oli mahdollistaa toimiva yhteinen elämä, ensin kreikkalaisessa kaupunkivaltiossa ja lopulta niissä eri Euroopan ja Amerikan kirkoissa, kaupungeissa, luostareissa tai valtioissa, mihin klassinen koulutus ”adoptoitiin” antiikin Roomasta. Hyvä yhteinen elämä taas tuli mahdolliseksi vain opettamalla oppilaille klassisia hyveitä ja sittemmin myös kristillisiä hyveitä.
Kristityt muokkasivat koulutuksen päämäärää siten, että koulutuksen tehtävä on oppia tuntemaan Jumala ja maailma juuri hänen luomanaan, tarkoitusta täynnä olevana kokonaisuutena. Näin hyvä yhteinen elämäkin tulee helpommin tavoitettavaksi.
Uskonpuhdistajat taas näkivät koulutuksen olevan osa kaste- ja lähetyskäskyä, mistä syystä koulutuksen tavoite oli edelliset tavoitteet sisäänsä sulkien opettaa hyvää luterilaista teologiaa. Uskonpuhdistajille kapea ammattiopetus ei myöskään ollut riittävä peruskoulutuksen ihanne, vaan laaja klassinen koulutus valmistaisi kastetun kristityn hänen monenlaisiin kutsumuksiinsa.
Toisaalta klassisen kristillisen koulutuksen idea on välittää eteenpäin menneisyyden kulttuuria ja opettaa tunnistamaan teologisesti, mitä Jumala on historian, taiteen, tieteen, kirjallisuuden ja filosofian kautta tehnyt ja edelleen tekee. Oppilaiden on määrä kokea itsensä osaksi samaa historiallista ketjua, kultivoida tuota traditiota edelleen tunnistamalla menneisyyden virheet ja ansiot ja välittämällä koeteltu viisaus edelleen tuleville sukupolville ja koko maailmalle. Edelleen klassisen kristillisen koulutuksen idea on nivoa koulutus osaksi konkreettista rukouselämää ja arkista työtä, osaksi sydäntä, mieltä ja kätten työtä. Pelkkä älyllinen kuori helposti särkyy koetusten paineessa, ellei opittua ole hengellisessä kilvoittelussa pyritty saattamaan osaksi jokapäiväistä elämää.
On oma laaja kysymyksensä, mitä tämä kaikki käytännön kouluelämässä tarkoittaa.[47] Toivoisin, että joku kasvatustieteilijä perehtyisi asiaan kanssani tai jopa sijaani, mutta paremman puutteessa tyydyn luettelemaan muutamia silmiinpistäviä eroja ainakin suomalaiseen koulutukseen nähden.
Monet klassisen koulutuksen puolestapuhujat korostavat, että kaiken oppimisen voi jakaa keskiajan oppiainejaon triviumin mukaisesti grammatiikkaan, logiikkaan ja retoriikkaan. Myös koko koulu-ura lukion loppuun asti jaetaan karkeasti näiden kolmen vaiheen mukaisesti. Ensimmäisessä, grammatiikkavaiheessa opetellaan esimerkiksi kielen ja kirjallisuuden alkeet ja raakamateriaali, toisessa eli logiikkavaiheessa tuon materiaalin sisäinen logiikka ja järjestys ja kolmannessa eli retoriikkavaiheessa siihen asti opituilla välineillä opetellaan ilmaisemaan itseään hyveellisiä päämääriä varten mahdollisimman vakuuttavasti. Kukin oppiaine itsessään voidaan lisäksi jakaa sen sisäiseen grammatiikka-, logiikka- ja retoriikkavaiheeseen.
Jaottelu tarkoittaa suomalaisen nykykoulun tavoin painotusta äidinkielen, kieliopin ja kirjallisuuden opiskelussa ensimmäisinä kouluvuosina. Ero suomalaiseen kouluun syntyy siitä, että päättelysäännöt, virhepäätelmät ja muodollinen logiikka tulisivat opiskeltaviksi jo ala-asteen viimeisiltä luokilta alkaen. Lisäksi vaikkapa historian opiskelu aloitetaan jo ensimmäisen kouluvuoden aikana nykyisen viidennen luokan sijaan. Historia kuuluu myös osaksi kunkin oppiaineen omaa opiskelua: miten vaikkapa maantieteellinen, biologinen tai fysikaalinen tieto on historian varrella kasvanut ja muuttunut?
Kirjallisuuden opiskelussa panostetaan klassikoihin, jotka ovat koko länsimaisen sivistyksen taustalla. Luetaan antiikin Kreikan ja Rooman kirjailijoita (tai tarvittaessa niiden lastenversioita) ja kulloinkin kunkin käsiteltävän historiallisen aikakauden kirjailijoita ja luetaan samoin kristillisen historian klassikkoteoksia kullekin ikävaiheelle sopivalla tavalla. Historian aikajana ylipäänsä jäsentää muiden aineiden opettelua, sillä muut aineet pyritään nivomaan sen kanssa yhteen. Raamattu tietysti kuuluu kaikkien oppilaiden opintoihin koko ajan niin, että sen tutkiminen etenee aina vaikeustasolta seuraavalle oppimisvaiheiden mukaan.
Tällä tavalla kristityt tulevat tietoisiksi menneisyydestä ja oppivat tuntemaan paremmin itsensä, paikkansa ja tehtävänsä historian nykyisessä vaiheessa. Kristinuskon läpitunkemaa länsimaiden historia tulee paremmin ymmärrettäväksi, kun opetus kytkeytyy teologiseen viitekehykseen. Samoin klassinen kristillinen koulutus varustaa oppilaat ottamaan sekulaarin maailman väitteet käsittelyyn ja haastamaan ne julkisesti. Tämä tehtävä toisaalta ei voi kokonaan korvata seurakuntien tai järjestöjen koulutustyötä tällä saralla.[48]
Joten mikä on vastaus siihen kysymykseen, pitäisikö klassisia kristillisiä kouluja Suomessa olla? Itse näkisin ne ennen kaikkea mahdollisuutena, vaikka suomalaisen koulun yllä ei leijuisi ainuttakaan nykyisistä huolestuttavista merkeistä konservatiivisen kristityn vanhemman näkökulmasta. Herätysliikejärjestöissä ja seurakunnissa viettämäni ajan perusteella (niin työntekijänä kuin maallikkonakin) olen huomannut, että kristillisessä alakulttuurissamme olisi tilaa erityisesti maallikoille, jotka olisivat käyneet tällaisen koulutuksen läpi. Nuoruudessa aloitettu laaja kristillinen sivistys ja teologinen harrastuneisuus kantaa hyvää hedelmää pitkällä ajalla, mutta muutamien näkyvien julkkisapologeettojen toiminta ei riitä kristillisten yhteisöjen omaleimaisen kulttuurin ylläpitämiseen.
Siihen tarvitaan instituutioita, kuten klassisia kristillisiä lukioita, joita kävisi vaikkapa vain osakin liikkeiden nuorista. Tarvetta olisi journalisteille, yliopistojen henkilökunnalle ja muille kulttuurin alan ammattilaisille, jotka olisivat käyneet tällaisen koulutuksen läpi. Samoin seurakunnat ja kristilliset järjestöt hyötyisivät näin koulutetuista pastoreista ja muista työntekijöistä, minkä vuoksi herätysliikkeiden kansanopistot tai STI voisivat olla keskeisessä roolissa tällaisten koulujen opettajien kouluttamisessa, eri oppiaineiden tutkimuksessa sekä koulujen ylläpitämisessä.
Politiikan vaikutus lähetystyön etenemiseen
Tämän esseen lopuksi on tarpeen käsitellä vielä nuorten suhtautumista politiikkaan. Artikkelin kannalta aihe on oleellinen siksi, että kaupungistumisen koulutusvaikutusten lisäksi nuoria erottavat heidän edustamansa poliittiset näkemykset. Ne ovat muuta väestöä polarisoituneempia. Allianssi ry:n vuonna 2018 toteuttaman kyselyn mukaan 15-19-vuotiaiden nuorten naisten suosituin puolue oli Vihreät hurjalla 43,4 prosentin osuudella. Kokoomus tuli kaukana kakkosena 17,6 prosentin osuudella. Saman ikäisten nuorten miesten kolme suosituinta puoluetta taas olivat kaikki porvaripuolueita: Kokoomus (28%), Perussuomalaiset (19,3%) ja Keskusta (14,8%).[49]
Turun yliopiston vuonna 2014 toteuttaman kyselyn mukaan puolestaan 18-74-vuotiaiden äänestäjien parissa Vihreiden ja Perussuomalaisten kannattajat olivat keski-iältään kaikkein nuorimmat puolueet.[50] Näiden kahden kyselyn perusteella vaikuttaisi siis siltä, että niin nuorten miesten ja naisten (niin kuin nuorten aikuistenkin) poliittiset näkemykset ovat hyvin kaukana toisistaan. Jos poliittinen polarisaatio seuraa nykyajan poliittisen vastakkainasettelun mallimaan eli Yhdysvaltain esimerkkiä, juuri Vihreiden ja Perussuomalaisten kannatuksen jakautuminen vahvasti sukupuolten kesken nuorten parissa voi olla yksi syntyvyyteenkin vaikuttava seikka.
En löytänyt Suomesta vastaavaa tutkimusta[51], mutta vuonna 2018 toteutetun kyselyn mukaan amerikkalaiset republikaanit ja demokraatit olisivat hyvin tyytymättömiä siihen, jos joku heidän läheisistään menisi naimisiin vastakkaisen poliittisen suunnan kannattajan kanssa (45 prosenttia demokraateista ja 35 prosenttia republikaaneista).[52] Osuudet ovat tuskin laskeneet viimeisten kahden vuoden aikana, kun poliittinen vastakkainasettelu on entisestään kärjistynyt. Vielä vuonna 1960 saman kysymyksen osalta tilanne oli täysin toinen, vain muutamien prosenttien luokkaa kummankin puolueen kannattajille.[53]
Olisi oman kokonaisen esseensä aihe pohtia sitä, miten jumalanpalvelusyhteisöt ja kristillinen kasvatus ja koulutus voisivat vastata nuorten poliittisen jakautumisen aiheuttamiin haasteisiin. Jos ongelma liittyy sukupuolten eriytymiseen, jumalanpalvelusyhteisöillä voi olla mahdollisuus välttää myös osa ongelman seurauksista, koska seurakunta yhteisönä on rakenne, joka tukee kristittyjen nuorten miesten ja naisten terveitä sosiaalisia suhteita.
Toisaalta politiikan moninaiset muutokset ovat tuoneet mukanaan yllättäviä kehityskulkuja. Vain kymmenisen vuotta sitten uusateismi kulki aaltona yli länsimaiden ja rantautui Suomeenkin asti. Tänään liike on ilmiönä jo kuopattu, vaikka monet Sam Harrisin ja Richard Dawkinsin edustamista ajatuksista edelleen saavatkin kannatusta.
Sen sijaan erityisesti Jordan Petersonin YouTube-jättisuosion mukana julkiseen keskusteluun rantautui aivan uusi, nyt uskontoon paljon positiivisemmin suhtautuva ilmiö. Peterson-ilmiön vanavedessä on mahdollistunut huomauttaa, että uskonto on luonnollista ja että uskonnollisista yhteisöllisistä käytösmalleista ei maallistuneenaakaan päästä eroon.[54] Monet kommentaattorit ovatkin äkänneet, että yllättävän moni ateisti tai agnostikko on maallistumisen jättämän tyhjiön vanavedessä aktivoitunut puolustamaan kristillistä uskoa ja sen kulttuurisia vaikutuksia.[55]
On vaikea sanoa, kuinka paljon Petersonin suosio liittyy suomalaisten miesten asenteiden muokkautumiseen, mutta ainakin hänen aiheuttamansa keskustelun kanssa samaan aikaan suomalaisten nuorten miesten kiinnostus uskon asioita kohtaan on kasvanut. Tuoreimman tutkimuksen mukaan 15-24-vuotiaista suomalaisista nuorista miehistä yllättävän suuri osuus eli 32 prosenttia sanoo uskovansa Jumalaan. Se on kahta prosenttia vaille yhtä suuri osuus kuin eläkeikäisillä miehillä Suomessa (34%). Ero työikäisten miesten ikäluokkiin nähden on jopa kymmenen prosenttiyksikköä suurempi.
Nuorista naisista vain 26 prosenttia vastasi samoin. Se taas on alle puolet eläkeikäisten naisten osuudesta (58%).[56] Tätä ilmiötä nuorten miesten ja naisten poikkeavasta uskonnollisuudesta varmasti tutkitaan tulevaisuudessa lisää, sillä se tekee pienen särön siihen pitkään vallinneeseen tilanteeseen, että seurakuntien toiminnassa on enemmän naisia kuin miehiä.
Oma spekulaationi on, että osa ilmiöstä liittyy politiikassa tapahtuneeseen kehityskulkuun 2010-luvulla. Erityisesti yliopistoissa ja journalismissa[57] feminismi, erityisesti intersektionaalinen feminismi on kasvattanut suosiotaan nuorten, korkeakoulutettujen kaupunkilaisten naisten parissa. Nuoret miehet taas Allianssin lukujen valossa kannattavat useammin puolueita, joissa feminismin vaikutus on heikompaa kuin nuorten naisten kannattamissa puolueissa.
Vaikka puoluekannatus ei kerro suoraan kristillisen uskon omaksumisesta, yksi mielenkiintoinen tutkimuskysymys olisi, mikä on tämän poliittisen suuntautumisen ja uskonnollisuuden suhde varsinkin uusateismin hiipumisen jälkeisenä aikana. Lauri Vartiainen ehdottaa, että juuri konservatiivinen kristinusko saatetaan nähdään nuorten miesten parissa valtavirtaa vastaan uivana elämäntapana, mikä houkuttaisi juuri kapinallisuuteen taipuvia nuoria miehiä puoleensa.[58]
Jos ja kun muun Suomen kehityskulut vaikuttavat myös seurakunnissa aktiivisiin kristittyihin, muodostaa kristityillekin haasteen se, miten nuorten naisten ja miesten usein vastakkaiset poliittiset näkemykset pysyvät lestissään, eivätkä pääse aiheuttamaan seurakuntien sisällä hajaannusta. Ilmeiset uhat ovat politiikan uusien jakolinjojen myötä vasemmistolaisen ja oikeistolaisen identiteettipolitiikan saralla. Kärjistäen, urbaaneja herätyskristittyjä naisia koetellaan jatkossa erityisesti siinä, pysyvätkö he näkemyksissään kristinuskon epäsuositussa etiikassa erityisesti kuudennen käskyn alaan kuuluvissa seksuaalietiikan ja ihmiskuvaan liittyvissä kysymyksissä.
Nuoria, kansallismielisyyteen taipuvaisia miehiä puolestaan koetellaan siinä, vastustavatko he nationalismin kutsuhuutoa ja sen tendenssiä saattaa kristinusko ideologisen rengin asemaan.[59] Kaikkia koetellaan siinä, säilyykö Kristuksen rauha hänen seurakuntaruumiissaan.
Itse näen mainituissa koetuksissa yhteisen kiusauksen palauttaa kristinusko entiseen kulttuurisesti merkittävään asemaansa, jonka se on perinyt valtiokirkollisesta historiasta. En näe tällaista menneen paluuta mahdollisena tai toivottavana. Koska enemmistökulttuurin maallistuminen vääjäämättä etenee ja julkinen muisti kristinuskosta haihtuu, kehotan pikemminkin varautumaan kristinuskon kaikinpuoliseen vähemmistöasemaan.
Tähän on syynä valtio- ja kansankirkollisuutta teologisesti haitallisena rakenteena pitävä vakaumukseni, mutta myös käytännölliset huolet. Uudet jumalanpalvelusyhteisöt tulevat pitkään olemaan sen verran nuoria ja hauraita ja jäsenet valmiiksi poliittisesti hajanaisia, että yhteisöjen rasittaminen selvällä poliittisella sitoutumisella olisi kohtalokasta. Monien Yhdysvaltojen evankelikaalien varaukseton ja näyttävä sitoutuminen republikaanipuolueen politiikkaan tuskin on tuottanut kantavaa hedelmää Kristuksen tuntemisen edistämisessä.[60] Vastaava ja paljon rajumpikin ilmiö löytyy tietysti myös demokraattien politiikkaan sitoutumisesta valtavirran protestanttien parista, katolisen kirkon liberaalisiiven sekä niin sanottujen progressiivisten evankelikaalien parista.
Yhteenveto
Kirkon tutkimuskeskuksen ennusteiden mukaan suomalaisista kansankirkon jäseniä on vähemmistö noin vuoden 2037 tienoilla. Ruotsissa sama rajapyykki ohitetaan sikäläisten ennusteiden mukaan jo vuonna 2025.[61] Elämme juuri nyt ja seuraavat noin kaksikymmentä vuotta siis historiallista murrosaikaa, jota voinee merkitykseltään verrata uskonpuhdistukseen tai aikaan, jolloin kristinusko rantautui Suomeen. Jos ennusteet pitävät kutinsa, Suomen ev.lut. kirkon ja sen myötä kristinuskon julkinen asema todennäköisesti muuttuu perustavasti juuri tänä aikana. Juuri nyt tehtävät ratkaisut kristinuskon säilymisen eteen Suomessa jäävät ehkä historiankirjoihin vuosisadoiksi.
Halusipa siis tai ei, jokainen vallankäyttäjä järjestöissä, kirkoissa ja seurakunnissa on nyt poikkeuksellisen merkittävällä paikalla. Osasyy on se, että nyt kirkoilla ja järjestöillä on vielä taloudellista pelivaraa toimia enemmän kuin jatkossa. Jos Suomen talous horjuu väestön vähenemisestä aiheutuvan veropohjan kaventumisen vuoksi ja kun tämä yhdistyy maallistumisen etenemiseen, useimpien kristillisten toimijoiden talouspohja tullee kutistumaan rajusti joko jäsentuottojen tai vaikkapa lähetysmäärärahojen vähenemisen vuoksi.
Meneillään oleva koronapandemia on jo kiihdyttänyt monien järjestöjen rahoituksen heikkenemistä. Vaikutusta korostaa ikuisuuteen siirtyvien suurten ikäluokkien merkittävä edustus herätysliikkeissä. Siksi, jos halutaan vaikkapa perustaa uusia kristillisiä kouluja, niiden perustamisen hetket ovat hedelmällisimmillään ennemmin kuin myöhemmin.
Suhtaudun tulevaisuuteen kuitenkin valoisasti, sillä valtiollisesta tai kulttuurisesta enemmistöasemasta luopuminen tekee mille tahansa kirkolle ja sen mukana kristityille hyvää. Se vapauttaa löytämään kirkon oman identiteetin vastakulttuurina tai alakulttuurina. Ehkä se tuo myös kirkon kasvua jäsenmäärissä mitattuna.
Lopulta kaikki kasvukin on silti täysin alisteista kirkon sanomalle. Vaikka kasvavat jäsenmäärät ovat täysin mahdollisia ja on mukavampi huolehtia kasvun katosta kuin jäsenkadon pohjatasosta, ei määrien tule olla päähuoli. Usein historiassa seurakuntien jäsenmäärät ovat laskeneet, vaikka evankeliumia on julistettu uskollisesti ja kuuluvasti. Päähuolen on silloinkin oltava uskollisuus kirkon Herran muuttumattomalle sanalle. Jos se kantaa näkyvää hedelmää lähetystyön etenemisessä, saamme olla kiitollisia sen näkemisestä.
Mikäli se meidän silmillemme näkyvällä tavalla kantaa hedelmänään vain ristiä, niin olkaamme valmiit kärsimään, jotta eläisimme jäljellä olevan maallisen elämämme Jumalan tahdon mukaisesti, emmekä ihmisten himoja seuraten (1. Piet. 4:1-2).
[1] World Urbanization Prospects, The 2018 Revision, s. 25 https://population.un.org/wup/Publications/Files/WUP2018-Report.pdf
[2] https://population.un.org/wpp/Graphs/Probabilistic/POP/TOT/900
[3] Mielenkiintoisesti esimerkiksi miljardöörien Elon Muskin ja Jack Ma’n mielestä syntyvyyden lasku on yksi suurimpia tulevaisuuden haasteita ihmiskunnalle https://qz.com/1697884/jack-ma-and-elon-musk-are-worried-about-a-population-collapse/
[4] Tiivistän eri tilastojen antia muuttoliikkeestä Uuden Tien lehtijutussani ”Suomen suuret kaupungit tarvitsevat lähetystyöntekijöitä” https://uusitie.com/suomen-suuret-kaupungit-tarvitsevat-lahetystyontekijoita/
[5] https://www.syke.fi/fi-FI/Ajankohtaista/Tiedotteet/Kaupunkimaaseutuluokitus_paivitetty_Suom(57423)
[6] Artikkelia kirjoittaessa koronapandemia oli alkanut runnella Suomea ja jotkin merkit viittaavat siihen, että kaupungistuminen voi hetkeksi seisahtua niin Suomesssa kuin ulkomailla. On mielenkiintoista nähdä, mikä on kulkutaudin lopullinen vaikutus, mutta jos se väistyy, veikkaan että sen vaikutus kaupungistumiseen ei ole niin vahva, että se riittäisi tekemään huomioitani kaupungistumisesta merkityksettömiksi. Tämän pohtiminen jää kuitenkin esseen ulkopuolelle.
[7] https://www.hs.fi/kaupunki/art-2000005054507.html
[8] Konsulttiyhtiö MDI on koonnut Tilastokeskuksen datasta monia muitakin keskeisiä havaintoja artikkeliinsa. https://www.mdi.fi/artikkeli-naisten-muuttoliike-keskittyy-suuriin-kaupunkeihin-eika-se-ole-yllatys/
[9] https://www.stat.fi/til/vkour/2017/vkour_2017_2018-11-02_tie_001_fi.html
[10] https://www.stat.fi/tup/tasaarvo/koulutus#segregaatio
[11] Videolla kohdasta 11:00 eteenpäin https://www.youtube.com/watch?v=_iudkPi4_sY
[12] Maallistumiselle on toki monia mittareita, joista jäsenyys kirkkokunnassa tai uskontokunnassa on vain yksi. Koko termi voidaan jopa kyseenalaistaa, jos keskeinen osa ihmisyyttä ovat vastaukset suuriin kysymyksiin muun muassa elämän tarkoituksesta, sen alkuperästä ja etiikasta. Näihin jokainen vastaa tavalla tai toisella, jolloin ”maallistuminen” merkitsee lännessä lähinnä kristinuskon julkisen aseman ohenemista.
[13] Yhdysvaltoja käsittelevät juttuni, joissa asiaan perehdytään syvemmin, löytyvät Uuden Tien nettisivuilta:
https://uusitie.com/mista-tulivat-amerikan-uskonnottomat-nuoret/
https://uusitie.com/eivatko-amerikkalaiset-evankelikaalit-uskokaan-heratyskristityn-tavoin/
https://uusitie.com/amerikassa-on-aikuistunut-uusi-sukupolvi-ja-se-on-suurempi-kuin-edelliset/
Suomen kirkon kastetilastoista ja kirkossakäynnistä
https://uusitie.com/helsingissa-syntyneista-lapsista-reilusti-alle-puolet-kastetaan/
https://uusitie.com/suomalaiset-kayvat-kirkossa-vahiten-koko-lansi-euroopassa/
Tuoreempana kehityksenä kannattaa huomioida, että konservatiivisemmat kirkkokunnat eivät ole Yhdysvalloissa säästyneet jäsenkadolta, kuten vaikkapa luterilaisen Missouri-synodin ja Etelän baptistien viimeaikaiset lukemat paljastavat. Missouri-synodin jäsenkunnan harmaantuneisuus mainitaan yllä mainitussa Uuden Tien jutussa Pew’n tilastoista. Christianity Today raportoi vastikään Etelän baptistien suurimmasta jäsenmäärän pudotuksesta sataan vuoteen. Jäsenmäärien pudotus oli kirkkokunnan kokoon suhteutettuna suunnilleen yhtä suurta kuin Suomen ev. lut. kirkon jäsenmäärän pudotus kirkosta eroamisen ennätysvuonna 2010. https://www.christianitytoday.com/news/2020/june/southern-baptist-sbc-member-drop-annual-church-profile-2019.html
[14] Korkeammat kirkossakäyntiprosentit käyvät ilmi esimerkiksi täältä: https://www.pewforum.org/2018/05/29/being-christian-in-western-europe/
[15] https://www.irishtimes.com/news/ireland/irish-news/opw-reveals-final-headcount-for-papal-mass-in-phoenix-park-1.3634424
[16] Pew’n raportti: https://www.pewforum.org/2018/06/13/young-adults-around-the-world-are-less-religious-by-several-measures/
Puolassa vieraillut kirjailija ja bloggari Rod Dreher siteeraa joitakin puolalaisia katolisia nuoria, joiden mukaan kymmenen vuoden kuluessa ”Puola on seuraava Irlanti”. Eräs keskeinen vauhdittaja kehitykselle on heistä ollut kirkko itse, jonka johtajat ovat vähätelleet kirkon piirissä tapahtuneita lasten hyväksikäyttötapauksia. https://www.theamericanconservative.com/dreher/catholic-poland-tomorrow-ireland-secularization-clergy/
[17] Eric Kaufmann: Shall the Religious Inherit the Earth?: Demography and Politics in the Twenty-First Century, Profile Books, 2010.
[18] https://www.stat.fi/til/synt/2019/index.html
[19] Tulos oli niin yllättävä, että tutkijat alkoivat epäillä otoksen edustavuutta ja toistivat kyselyn vuonna 2018 varmuuden vuoksi. Tulokset olivat kuitenkin edelleen hyvin samansuuntaisia. Erityisesti nuoret haluavat vähemmän lapsia kuin aiemmissa kyselyissä: miltei neljäsosa 20-29-vuotiaista luokitellaan vapaaehtoisesti lapsettomaksi, kun vuonna 2008 lokeroon mahtui vain 5,5% ikäluokasta. Ks. https://www.vaestoliitto.fi/tieto_ja_tutkimus/vaestontutkimuslaitos/tietovuodot/touko-2018-tietovuoto/
[20] Anneli Miettinen, Miksi syntyvyys laskee? Väestöliiton perhebarometri 2015, s. 28 https://vaestoliitto-fi-bin.directo.fi/@Bin/db4ca5706f03e294413317c3aa42bd20/1593674650/application/pdf/4876090/Perhebarometri2015_netti.pdf
[21] https://www.hs.fi/kotimaa/art-2000006253357.html. Barometrin tuloksia tarkemmin nettisivulla https://www.vaestoliitto.fi/tieto_ja_tutkimus/vaestontutkimuslaitos/tietovuodot/huhti-2019-tietovuoto/
[22] Anna Rotkirch, Anneli Miettinen, Kristiina Tammisalo ja Venla Berg, Miksi vanhemmuutta lykätään? Väestöliiton perhebarometri 2017, s. 75 https://vaestoliitto-fi-bin.directo.fi/@Bin/be119f5edf1e0fdbde9cccac415b053e/1593688866/application/pdf/7659544/vanhemmuutta%20lyka%CC%88ta%CC%88a%CC%88n%20netti%20iso.pdf
[23] Perhebarometri 2015, s. 55
[24] Arvioni kirjasta on luettavissa osoitteessa https://uusitie.com/miksi-liberalismi-epaonnistui/
[25] Patrick Deneen, Why Liberalism Failed, Yale University Press, 2018, s. 77-82
[26] Emt, s. 173-174
[27] Kirjailija ja kulttuurikriitikko Mary Eberstadt väittää jopa, että perherakenteen romahtaminen on keskeinen syy länsimaiden maallistumiselle. Ks. How the West Really Lost God: A New Theory of Secularization, Templeton Press, 2013.
[28] Vern L. Bengtson et al: Families and Faith: How Religion is Passed Down across Generations, Oxford University Press, 2013. Olen kirjoittanut kirjan tuloksista Uuteen Tiehen, luettavissa osoitteessa https://uusitie.com/perheet-onnistuvat-luultua-paremmin-siirtamaan-uskoa-sukupolvelta-toiselle/
[29] Isän roolista kirkossakäynnistä, katso tarkemmin Kati Niemelän artikkeli ”Heikkeneekö uskonnollisuus ikäryhmissä? Uskonnollinen kasvatus ja sen merkitys uskonnollisuuden selittäjänä” teoksessa Uskonto suomalaisten elämässä. Uskonnollinen kasvatus, moraali, onnellisuus ja suvaitsevaisuus kansainvälisessä vertailussa. Ketola Kimmo & Niemelä Kati & Palmu Harri & Salomäki Hanna (2011). Yhteiskuntatieteellinen tietoarkisto, Tampereen yliopisto ja
The Demographic Characteristics of National Minorities in Certain European States: Volume 2
Werner Haug, Youssef Courbage ja Paul Compton (2000). Euroopan neuvoston julkaisu. Olen tiivistänyt tuloksia artikkeliini Uudessa Tiessä: https://uusitie.com/jos-isa-kay-kirkossa-poikakin-kay/
Avioerojen roolista uskon välittymisessä, ks. Bentgson et al, Families and Faith, luku 6.
[30] https://www.nae.net/when-americans-become-christians/
[31] Rodney Stark, Triumph of Christianity, HarperOne, 2011, s. 153-165. Starkin mukaan esimerkiksi mormonikirkon kasvu on noudattanut samaa 40-43 prosentin vuosikymmenittäistä kasvuvauhtia. Lisäksi John Caldwell kertoo, että ylimystö Roomassa pyrki rajoittamaan hedelmällisyyttään omaisuuden hajautumisen ja sitä seuraavan vaikutusvallan vähenemisen pelossa. Keinot tähän olivat ehkäisy, abortti, lasten heitteille jättö tai lasten tappaminen. Caldwellin mukaan yläluokan väkimäärä saattoi näin ollen hyvinkin laskea. Ks. John C. Caldwell, “Fertility Control in the Classical World: Was There an Ancient Fertility Transition?”, Journal of Population Research, Vol. 21, No. 1, 2004. Jos näin on, kristityksi tulleet ylhäisön suvut pystyivät saavuttamaan yläluokassa ajan mittaan kasvavan suhteellisen osuuden, jos ja kun he eivät harjoittaneet mainittuja keinoja. Lasten lukumäärän kasvusta toki seuraisi asteittainen arvon aleneminen, jota tosin kompensoisi kasvava yläluokan käännynnäisten määrä.
[32] Triumph of Christianity, s. 129-133.
[33] Muita vaikutuksia voisivat olla esimerkiksi se, että lapsettomuus joidenkin tutkimusten mukaan korreloi erityisesti miesten masennuksen kanssa vanhemmalla iällä, mihin juuri kukaan ei kehota nuorena varautumaan. Ks. lisää esim. https://www.keele.ac.uk/pressreleases/2013/menmoredepressedandsadthanwomenifchildless.php
Myös ilmastonmuutoksen hidastamista on julkisuudessa esitetty yhdeksi syyksi lapsettomuuden valinnalle. Julkisessa keskustelussa ei yleensä sen sijaan esitetä, että suomalaiset voitaisiin nähdä muutosagentteina, jotka voisivat viedä yhden maailman säästeliäimmin luonnonvarojaan kuluttavan maan asenteita ja ratkaisuja muualle maailmaan. (ks. maailman luonnonvarojen kulutuksesta tältä sivustolta Suomen osuutta) http://data.footprintnetwork.org/#/
Maahanmuuttoa korkeamman syntyvyyden maista on myös esitetty ratkaisuna matalan syntyvyyden maiden väestön vanhenemiseen. Astumatta maahanmuuton poliittiseen miinakenttään, voidaan tämänkin ratkaisun kestävyys kyseenalaistaa pelkästään globaalisti leviävän syntyvyyden laskun perusteella.
[34] Näistä voi lukea tarkemmin esimerkiksi Uuden Tien artikkelistani ”Euroopassa on lupaavia merkkejä seurakuntien tasaisesta kasvusta” https://uusitie.com/euroopassa-on-lupaavia-merkkeja-seurakuntien-tasaisesta-kasvusta/
[35] Sivumennen sanoen Ranskan evankelikaalien kasvulukemat saattavat noudattaa Starkin hahmottelemaa kasvuprosenttia. Jos lähtötilanne on 1950-luvulla 50 000 ihmistä, 70 vuodessa 43 prosentin vuosikymmenittäisen kasvun oletuksella saadaan suunnilleen nykyiset lukemat.
[36] Tarkemmin tilastoja käsittelen Uusi Tie -lehden artikkelissa: https://uusitie.com/mista-tulivat-amerikan-uskonnottomat-nuoret/
[37] Evangelical Focus-verkkolehden päätoimittajan, espanjalaisen Joel Forsterin mukaan noin kolmannes evankelikaaleista on kotoisin Etelä-Amerikasta. https://uusitie.com/euroopassa-on-lupaavia-merkkeja-seurakuntien-tasaisesta-kasvusta/
[38] Renn esittää määritelmänsä täällä: https://www.aaronrenn.com/wp-content/uploads/2018/03/The-Masculinist-13-The-Lost-World-of-American-Evangelicalism.pdf
[39] Vaikka en jaa roomalaiskatolista ehkäisyn tuomitsevaa näkemystä, kysymys ehkäisystä normina on tullut myös konservatiivisten protestanttien ajatusmaailman osaksi ilman kunnon analyysia. Yksi oire tästä on pitkään jatkunut radiohiljaisuus sikiön mahdollisesti abortoivista ehkäisyvälineistä. Herätyskristittyjen parissa esiintyy myös ajatusta vapaaehtoisesti lapsettomasta avioliitosta, mikä esimerkiksi roomalaiskatoliselle kirkolle on eräs peruste avioliiton mitätöimiselle. Samoin suomalaisten herätyskristittyjen parissa elinikäistä naimattomuutta saatetaan pitää yhtenä valintana muiden joukossa kenelle tahansa kristitylle aivan mistä tahansa syystä. Kuitenkin Uuden testamentin perusteella kyseessä vaikuttaa olevan poikkeus, jonka valitsemiselle pitää olla teologiset perusteet. Puolisotta jääminen vastoin toiveita taas on hiljainen tragedia, joka koskettaa yhä useampia.
[40] Yksi konkreettisesti tätä ruokkiva tekijä ainakin joissakin Yhdysvaltain kaupungeissa on kaupunkisuunnittelu, joka estää lapsiperheille sopivien asuntojen rakentamisen. https://www.bloomberg.com/news/articles/2019-01-28/cities-don-t-use-zoning-to-exclude-families-with-kids
[41] Deneen kirjoittaa tästä ”uudesta aristokratiasta” viiltävästi kirjansa luvussa 6, Why Liberalism Failed, s. 131-154.
[42] https://uusitie.com/suomen-suuret-kaupungit-tarvitsevat-lahetystyontekijoita/
[43] Families and Faith, s. 47-48.
[44] Esimerkiksi Veritas Forum-keskustelukonsepti sai alkunsa tästä unohduksen havaitsemisesta Harvardin yliopistossa. Ks. Kelly Monroe Kullberg, Finding God at Harvard: Spiritual Journeys of Thinking Christians, InterVarsity Press, 2007.
[45] Rod Dreher, The Benedict Option, Sentinel (2017), s. 144-174. Olen arvioinut kirjan Uusi Tie -lehteen: https://uusitie.com/kulttuuri-havitty-ja-lansimaiden-rappio-kaynnissa-miten-tasta-eteenpain/. Eurooppalaisina kristittyinä meillä voi olla käsitys Yhdysvalloista kristillisten koulujen luvattuna maana, mutta Dreherin haastattelujen ja selostusten perusteella kuvamme saattaa olla turhan positiivinen. Liian moni kristillisen koulun nimellä kulkeva oppilaitos on hänen mukaansa vain toisinto sekulaarista koulusta, jonka päälle on liimattu uskontotunteja ja rukoushetkiä.
[46] Tiivistän tässä ilman tarkempia viitteitä eri lähteistä lukemani perusteella. Kiinnostuneet voivat lukea esimerkiksi seuraavista teoksista lisää: Peter Harrison, The Territories of Science and Religion (The University of Chicago Press, 2015), Thomas Korcok, Lutheran Education From Wittenberg to the Future, Concordia Publishing House (2011), Dorothy Sayers, “The Lost Tools of Learning”, E.T. HERON Publisher (1948), Susan Wise Bauer & Jessie Wise, The Well-Trained Mind, W. W. Norton (2015), Andrew Kern & Gene Veith, Classical Education: The Movement Sweeping America, Capital Research Center (2015). Sayersin essee on luettavissa osoitteessa https://www.pccs.org/wp-content/uploads/2016/06/LostToolsOfLearning-DorothySayers.pdf?fbclid=IwAR1o-FgjUIYKf5ZinPwmkdAOmZTRORO1HqShw88-3NA4KQjisIorT9-TQqk
Arvioni Harrisonin kirjasta voi lukea Areiopagi-verkkolehden sivuilta: https://www.areiopagi.fi/2017/03/keskiajalla-luonnontiede-ja-uskonto-eivat-olleet-konfliktissa-koska-kumpaakaan-ei-ollut-olemassa/
Korcokin kirjaan pohjautuvan artikkelini voi lukea Uusi Tie -lehdestä: https://uusitie.com/olisiko-uskonpuhdistuksesta-nykyajankin-koulun-uudistajaksi/
[47] Toki jo nyt ainakin herätyskristillisyydessä on paikkoja, joissa pyritään toteuttamaan ainakin osia näistä pyrkimyksistä, kuten Vesa Ollilaisen ohjaama Kansanlähetysopiston Apologialinja. Ollilaisen kirja Kesyttämätön (Perussanoma, 2020) käsittelee ansiokkaasti sitä, miten evankeliumi ymmärretään ja miten siihen reagoidaan jälkikristillisessä ajassa.
[48] Klassista kristillistä koulutusta on olemassa myös yliopistotasolla. Veithin ja Kernin mukaan viimeksi 1940-1960-luvuilla amerikkalaisissa yliopistoissa yleistyi klassisen koulutuksen renessanssi, jossa oppilaat kävivät ensin kaksivuotisen yhteisen klassisen lukujärjestyksen, jonka jälkeen erikoistuivat eri aineisiin. Ks. Classical Education, s. 104-105. Nykyään on toisin, ja yliopistotasolla on vain harvoja oppilaitoksia, jotka pyrkivät tähän ihanteeseen.
[49] https://www.alli.fi/sites/default/files/2018-10/nuorten_puoluegallup_tulokset_korjattu.pdf
[50] Aki Koivula, Pekka Räsänen ja Arttu Saarinen, ”Puolueiden kannatus eri väestöryhmissä ja yhteiskunnallinen vaikutusvalta”, Tieteessä tapahtuu 5/2015, sekä Oikeusministeriön selvitys, Kimmo Grönlund ja Hanna Weiss (toim.) Poliittisen osallistumisen eriytyminen, s. 285-286, luettavissa osoitteessa https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/bitstream/handle/10024/75240/OMSO_28_2016_Eduskuntavaalitutkimus_2015.pdf?sequence=1&isAllowed=y,
[51] Lähimmäksi tullee Helsingin Sanomien artikkeli 20.7. 2019, ” Parisuhde loppui Halla-ahon vuoksi, liian vihreitä sukulaisia ja sisällissota aina vain – Näin politiikka riitauttaa suomalaisia”, jossa havaitaan viitteitä tästä https://www.hs.fi/politiikka/art-2000006178989.html
[52] Amanda Ripley, Rekha Tenjarla ja Angela Y. He, “The Geography of Partisan Prejudice”, The Atlantic, https://www.theatlantic.com/politics/archive/2019/03/us-counties-vary-their-degree-partisan-prejudice/583072/
https://www.people-press.org/2014/06/12/section-3-political-polarization-and-personal-life/
[53] Shanto Iyengar, Gaurav Sood,wha Yphtach Lelkes, “Affect, Not Ideology A Social Identity Perspective on Polarization”, Public Opinion Quarterly, Volume 76, Issue 3, Fall 2012, s. 405–431, luettavissa osoitteessa http://pcl.stanford.edu/research/2012/iyengar-poq-affect-not-ideology.pdf
[54] Näkyvimpiä ateistisia ajattelijoita tällä saralla ovat moraalipsykologi Jonathan Haidt tai James Lindsayn, ks. esim. https://areomagazine.com/2018/12/18/postmodern-religion-and-the-faith-of-social-justice/ tai Haidt: Righteous Mind: Why Good People are Divided by Religion and Politics, Penguin Books Ltd (2012). Haidtin ja monien muiden mielestä poliittisen monotonisuuden aiheuttama ongelma on kasvanut niin suureksi amerikkalaisissa yliopistoissa, että joukko poliittisesti ja uskonnollisesti moninaisia professoreita ja tutkijoita ovat perustaneet järjestön nimeltä Heterodox Academy. Kerron joistakin näistä perustamiseen johtaneista tapahtumista artikkelissani “Amerikan yliopistojen sananvapaus uhkaa jäädä poliittisen kuohunnan jalkoihin”, Perusta, 3/2017.
[55] Haidtin ja Petersonin lisäksi julkisuudessa tällaisia lausuntoja ovat esittäneet esimerkiksi kristinuskon historiallisesta vaikutuksesta kirjan julkaissut historioitsija Tom Holland, näyttelijä John Rhys-Davies, kirjailija ja kolumnisti Douglas Murray sekä juontaja ja stand up-koomikko Dave Rubin. Rubin jopa sanoo videoidussa keskustelussaan professori John Lennoxin kanssa, että osin juuri Petersonin kirjankulkaisukiertueen juontamisen ansiosta hän ei enää kykene kuvaamaan itseään ateistiksi.
[56] Lähde: Hanna Salomäki, ”Kirkon ja kristinuskon asema Suomessa 2020- 2030 -luvuilla”, Iustitia 36 (2019): 102-118
[57] Amerikkalainen jo valmiiksi arvoliberaali valtavirtajournalismi on alkanut jakautua sisäisesti uuden ideologian vuoksi, kuten Rolling Stonen tunnettu toimittaja Matt Taibbi analysoi tekstissään ”The American Press Is Destroying Itself” https://taibbi.substack.com/p/the-news-media-is-destroying-itself
[58] Lauri Vartiainen, Nuoret naiset ja kirkko, Perusta 1/2020, s. 28. Eric Kaufmann on lisäksi huomannut, että nuoret britit ovat hieman aiempaa konservatiivisempia poliittisissa näkemyksissään: https://unherd.com/2020/07/are-the-jordan-peterson-generation-of-zoomers-turning-right/ Usein poliittinen konservatiivisuus korreloi uskonnollisuuden kanssa, joten on ainakin kiinnostava kysymys, ovatko nuoret britit avoimempia uskonnollisille kysymyksille.
[59] Aihetta olen käsitellyt laajemmin artikkelissani ”Nationalismin kutsu luterilaisille konservatiiveille”, Perusta, 6/2019. Suomalaisessa lehtikirjoittelussa on jo ainakin Yhdysvaltain presidentin George W. Bushin kaudesta asti maalailtu uhkakuvia siitä, että amerikkalainen kristillisen oikeiston kaltainen politiikka jotenkin erityisen voimallisesti nousee suomalaisen politiikan yhdeksi voimatekijäksi. Tämä ei toteutunut 2000-luvun alussa eikä siitä ole kummoisia merkkejä toistaiseksi havaittavissa, kuten Tuomas Kangasniemen toteuttama kysely Uusi Tie -lehdelle osoittaa. https://uusitie.com/mita-mielta-maahanmuutosta-ilmastonmuutoksesta-ja-puoluepolitiikasta/
Kärkevät ja poikkeukselliset ilmiöt saavat toki entistä enemmän huomiota internetin myötä.
[60] Tutkimusyhtiö Barnan toimitusjohtaja David Kinnaman tutki ilmiötä jo vuonna 2011 teoksessaan You Lost Me-Why Young Christians Are Leaving Church… And Rethinking Faith, Baker Books (2011). Jotkin kyselyt viittaavat siihen, että nuorimmat sukupolvet ovat joillakin mittareilla konservatiivisempia kuin millenniaalit, mutta kristinuskoa tai sen politisoitunutta versiota yhä harvempi nuorempi tunnustaa. Yhtä tuoretta Barnan kyselyä esittelin Uudessa Tiessä kahden vuoden takaa: https://uusitie.com/amerikassa-on-aikuistunut-uusi-sukupolvi-ja-se-on-suurempi-kuin-edelliset/
[61] Meri Toivanen, ” Ruotsin kirkon uusin ennuste: Jäsenten osuus laskee alle 50 prosentin viimeistään vuonna 2025”, Kotimaa24, https://www.kotimaa24.fi/artikkeli/ruotsin-kirkon-uusin-ennuste-jasenten-osuus-laskee-alle-50-prosentin-viimeistaan-vuonna-2025/