Kaikki muuttui paitsi Yksi – Osa 1/5: Myrsky

11.5.2020

Kun maaliskuun toinen viikko alkoi, elämä oli normaalia. Uutisvirta vilisi kymmeniä eri aiheita, ravintoloissa, kirjastoissa, kouluissa ja työpaikoilla vietettiin aikaa. Ihmiset näkivät toisiaan, koskettivat toisiaan – kävivät jopa jääkiekko-otteluissa ja konserteissa. Arki soljui tavalliseen tapaan vuosikymmenen kahden ensimmäisen kuukauden jäädessä taakse. Torstaina hallitus piti tiedotustilaisuuden ja suomalaiset kuulivat, ettei suuria, yli 500 henkilön yleisötapahtumia saa vähään aikaan järjestää. Tuntuihan se erikoiselta, mutta suurin osa ehkä ajatteli sen olevan enemmänkin varotoimi: ”Meillä täällä Suomessa ei oikeastaan ole hätää, mutta karsitaan nyt kuitenkin varmuuden vuoksi näitä koronaa eniten levittäviä tilaisuuksia.” Viikonlopun aikana koronatartuntojen määrä kipusi lähelle kahtasataa. Se tuntui jo paljolta, Suomessa oli totuttu katselemaan kaksinumeroisia, muutamalla hassulla tapauksella päivittäin kasvavia lukuja. Siinä missä korona tuntui maailmalla paikoittain riehuvan, Suomea se pikemminkin tökki tai tuuppi. Ilmassa alkoi leijua jonkinlainen epämääräinen odotus. Koskettaako korona sittenkin meitäkin? Täytyykö seuraavia kokoontumisia ja illanviettoja odottaa jopa monta viikkoa? Perutaanko suuremmat juhlat ehkä jopa kuukaudeksi tai kahdeksi? Nyt tuollaiset pohdinnat toki tuntuvat naiiviudessaan jopa hieman tragikoomisilta.

Maaliskuun kolmannen viikon alkaessa rysähti. Kokoontumisraja kiskaistiin 500 henkilöstä kymmeneen. Koulut suljettiin ja lukuisia muita toimia tehtiin. Oli selvää, että korona on nyt osa arkeamme – välillä tuntui, että koko arkemme. Pikkuhiljaa uusi todellisuus iski ihmisten tajuntaan ja sai aikaan reaktioita laidasta laitaan. Valtava palanen elämää ja sen rutiineja lohkaistiin pois. Ihmiset tuntuivat äkkiä tajuavan mikä kaikki heidän arjessaan on sellaista, mikä voi hetkessä kadota. Netissä lähti kiertämään teksti, jossa vapaasti suomennettuna todettiin; ”Emme ole menettäneet kontrollia elämästämme, olemme menettäneet illuusion siitä, että meillä tuo kontrolli koskaan oli.” Koko maailma tuntui todistavan kyseisen lausahduksen todenmukaisuutta. Kaikki yrittivät jotenkuten sopeutua siihen, että kontrolli on menetetty – ymmärtämättä, ettei sitä koskaan ollutkaan. Mieleen nousee vertaus kahdesta talonrakentajasta.

Eläessään arkeaan ihminen ajattelee olevansa tilanteen herra. Hän suunnittelee, varautuu ja ottaa ehkä mielestään riskit huomioon. Hän ajattelee, että hän voi päättää elämästään ja asioistaan ja että hänellä on siihen oikeus. Muut eivät saa liikaa sotkea suunniteltua kuviota. Hän nikkaroi tyytyväisenä omaa asumustaan ennennäkemättömän kauniille hiekkadyynille. Maisemat ovat upeat ja rakennustyö etenee hyvin. Mereltä puhaltaa raikas tuuli. Kunnes se yltyy liian voimakkaaksi. Myrsky saapuu. Vielä äsken seesteinen taivaan sini muuttuu tummanpuhuvaksi ja sade alkaa piiskata maata. Meri kuohuu, tuuli riepottelee rakennelmia. Pahoittelut juonipaljastuksesta, mutta hiekalle rakennetun talon perusteet eivät tätä kestä. Rakennustyö valuu kirjaimellisesti hukkaan. Talon omistaja jää katselemaan asumuksensa rippeitä ja ihmettelemään myrskyn tekemää tuhoa. Pikkuhiljaa pilvet sitten vetäytyvät ja aurinko alkaa pilkottaa. Meri tyyntyy. Tuuli laantuu. Valonsäteet valaisevat rantaa, ja tavoittavat kauempana siintävän kallion. Myös sinne on rakennettu. Myös siellä on myrsky riehunut. Mutta siellä talo seisoo yhä pystyssä. Se talo on rakennettu kalliolle, joka ei sorru. Ja tuon kallion nimi on Kristus.

Myrsky nousi tänä keväänä ja pyyhkii ylitsemme. Se mullistaa arkemme ja ravistelee kaikkea rakentamaamme. Se paljastaa tämän elämän haurauden. Sen tuomat tuulenpuuskat tuovat esiin tunteita, pelkoja, odotuksia, epävarmuutta ja sekasortoa. Emme tiedä milloin tilanne ratkeaa – ja miten. Emme tiedä milloin myrsky on todella ohi. Milloin se ei enää helisytä ikkunoita tai valvota yöllisellä ujelluksellaan. Milloin se ei enää muistuta olemassaolostaan vähäiselläkään tuulenpuuskalla tai odottamattomalla salamaniskulla. On vain odotettava sen laantumista. Mutta voimme sentään odottaa kalliolle rakennetussa talossa. Tiedämme, että kun vielä joskus aurinko tulee esiin, voimme astua ulos siitä nauttimaan ja kalliomme seisoo yhä siinä, myrskystä selvinneen talomme alla, kestävänä ja kantavana.

 

– Kirjoittaja on Kansanlähetysopiston opiskelija

Tähän artikkelisarjaan kuuluu viisi erillistä tekstiä, joista jokainen sisältää poikkeustilassa heränneitä pohdintoja Jumalasta ja maailmasta.

Aiheeseen liittyvät artikkelit

19.5.2020

15.5.2020

15.5.2020

14.5.2020

14.5.2020