En ole ikinä tullut uskoon vaan olen aina ollut uskossa. Isovanhempani veivät minua Kansanlähetyksen kohtaamispaikka-jumalanpalveluksiin Vaasassa silloin kun olin pieni tyttö. Ne olivat seuramallilla. Mummalla oli evästä mukana. Satunnaisesti jumalanpalveluksen yhteydessä oli pyhäkoulu mutta aika paljon istuin siellä kirkon penkissä aikuisten keskellä. Siinä sain mussuttaa.
Kirkkokahvit muistan hyvin. Mumman ja paapan kanssa istuttiin kahvilla heidän kavereidensa kanssa. Lapsille tarjottiin mehua ja pullaa. Yleensä yritin päteä ja neuvoin kesken keskustelun. Minulla on aina riittänyt juttua. Paappa tykkäsi. Olen aina ollut paapan tyttö.
Raamattu mukana joka päivä
Lastenraamattu mulla on ollut aina, mutta ensimmäisen oman Raamatun sain 10-vuotiaana. Sain sen äidiltä joululahjaksi. Se oli perusmallinen, sellainen ripariraamatun näköinen. Kävin uskonnon opettajalle näyttämässä, että tällainen on nyt hankittu. Se oli mulla aina mukana koulussa. Nyt se on jo mennyt rikki. Eihän se kestänyt sitä repussa raahaamista. Kannet irtosi ja sivut lähti.
Seuraavan Raamatun sainkin rippikoulun jälkeen kotiseurakunnasta Vaasasta. Se oli sininen, ja siinä oli risti kannessa. Se on itse asiassa vieläkin minulla tallessa, mutta kannet on lähtenyt irti. Ei sekään kestänyt mukana retuuttamista.
Omat värikoodit
Olen aina tykännyt merkitä muistiinpanoja Raamattuun ja mulla on värikoodit, joiden avulla korostan eri asioita: punaisella merkitsen rohkaisut ja lupaukset, keltaisella opilliset ja teologiset jutut, oranssilla kaikki Raamatun punainen lanka -jutut eli Jeesus-ennustukset ja Uudessa testamentissa Vanhan testamentin lainaukset. Vihreällä merkkaan ne kohdat, joista huomaan jonkun taiteilijan saaneen inspiraatiota esimerkiksi laulun sanoihin.
Kun edellinen hajosi, lainasin siskolta hänen Raamattuaan. Nyt minulla on käytössä kirpparilta ostettu jonkun ihmisen vanha rippiraamattu. Nimikin oli vielä sisällä.
Vuosi sitten mulla oli tosi paha olla kun vanhemmat erosivat ja tein lukiossa paljon hommia. Perhe muutti yhteisestä asunnosta, lapset äidin kanssa toiseen asuntoon. Silloin mulla oli varmaan burn out, joka olisi voinut kehittyä masennukseksi.
Olen aina lukenut Raamattua tosi paljon ja silloinkin väkisin luin joka päivä yhden luvun. Se ei tuntunut miltään. Sitten löysin sen jakeen Psalmista, jossa sanotaan, että illalla on itku ja aamulla ilo. Luin sitä ja luotin vain siihen. Se kantoi oikeastaan sen ajan yli. Totta kai senkin jälkeen on ollut vaikeata, mutta sen kanssa on oppinut elämään.
Itsetunto nousi
Nuorempana minulla oli paljon itsetunto-ongelmia. Välillä tuntui, ettei paljoa kehdannut edes vaatekaupassa käydä. Isäsuhde oli ollut aina huono. Kävin rippikoulun Kansanlähetysopistolla. Kerran istuin ehtoollisen jälkeen penkissä ja tunsin, millaista on Jumalan rakkaus. Tajusin, että vaikka olen aina tuntenut Raamattua tiedon tasolla, en ole tajunnut millainen Jumala on. Silloin ymmärsin, että ei Jumalan rakkaus mahdu mun käsityskykyyn.
Nuorten porukalla kierrettiin kaikki nuorten tapahtumat. Jumala teki työtä. Sain ystäviä, jotka arvosti, ja oli tukena ja lähellä. Itsetunto nousi kun oli ystäviä ja tavallaan roolimalleja. Jotka antoivat hyvää palautetta.
Tulevaisuus on avoinna
Lukion jälkeen halusin tulla pitämään välivuotta Kansanlähetysopiston nuorisotyölinjalle. Tämä on ollut omalla tavallaan tosi haastavaa. On annettu tosi paljon vastuuta, mutta ei olla kuitenkaan koko ajan hengittämässä niskaan, että saa vapauden. Olen oppinut organisointia ja delegointia kun kaikkea ei jaksa eikä ehdi itse tehdä. Oma Jumala-suhde on lähentynyt.
Luennoilla olen oppinut armolahjoista, efesolaiskirjeestä ja katekismusopetuksesta. Katekismuksen juttuja on käyty juurta jaksain läpi. Se oli mielenkiintoista. Apologialinjalla on oltu kuuntelemassa luentoja ja ne on laittanut tosi paljon ajattelemaan.
Haluaisin lääkikseen. Perhe olisi ihana jossain vaiheessa perustaa. Äidinkieli ja kirjallisuus olisi myös mielenkiintoisia. Biologiakin kiinnostaa. Gynekologian tai naistentautien ala kiinnostaisi tällä hetkellä. En tiedä mihin Herra vie. Kiinnostavaa olisi olla auttamassa maailmallakin, mutta toisaalta olisi kiva olla Suomessakin kristittynä lääkärinä.
Teksti: Emilia Mäkelä
Kuva: Anne Lepikko
Artikkeli ilmestynyt aiemmin Suuressa mukana -sivustolla 16.01.2019.
