Tämä apologialinjan vastuuopettajan Miikka Niirasen artikkeli on julkaistu alunperin Perusta-lehden numerossa 1/26. Lehden päätoimittajan luvalla teksti julkaistaan uudelleen tässä.
Kiitän Juhana Tarvaista ja Mikko Tiiraa Perustan numerossa 5/25 aloittamasta keskustelusta kirkko-opista. Teologinen keskustelu herätysliikejärjestöjen tulevaisuuden suunnasta on tärkeä ja sen aika on selvästi juuri nyt. Pahoittelen jo etukäteen, etten ole lukenut Tarvaisen kirjaa Murtunut Kristuksen ruumis kuin kursorisesti. Toisaalta monet alkaneen keskustelun aiheet ovat Perustan lukijoiden ja liikkeidemme työntekijöiden ja maallikoiden huulilla joka tapauksessa, lukivatpa he sitä tai eivät.
Tiira nostaa arviossaan esiin kysymyksen reformaatiosta ja sitä seuranneesta kirkon institutionaalisesta jakautumisesta. Tarvainen vastuksessaan kirjoittaa:
”Reformaatioaika käytännössä murjoi näkyvän kirkon ykseyden ja jätti jälkipolville perinnöksi kirkon jakautuneisuuden. – – reformaation perimään on kirjoitettu riski kirkon jatkuvalle jakautumiselle.”
Olen usein kysynyt itseltäni, onko kirkon institutionaalinen jakautuminen muita kirkon vaiheita leimallisemmin reformaatioon kuuluva piirre, jota tulee juuri protestanttisuuden piirissä siksi erityisesti varoa? Kysymys aktivoituu nykyaikana usein vaikkapa sosiaalisen median tantereilla nuorten miesten heräämisen parissa. Tiiran tavoin myös minulle algoritmit syöttävät toisinaan joidenkin nuorten roomalaiskatolisten ja ortodoksisten apologeettojen materiaalia. Niissä länsimaisten liberaaliprotestanttien ja amerikkalaisten evankelikaalien kriisejä seuranneissa uudelleen leimahtaneissa ekumeenisissa kiistoissa syytetään joko katolisten toimesta protestantteja tai ortodoksien toimesta koko läntistä kristikuntaa jatkuvista hajaannuksista. Tätä vasten viestitetään, että joko Tiberin tai Bosporin ylittäminen suojelee tältä hajaannukselta, jos ei aivan kokonaan niin ainakin paljon paremmin.
Näen ajattelutavassa kaksi merkittävää ongelmaa ekumeenisille keskusteluille sekä herätysliikkeille kirkkosuhteensa pohtimisessa. Ensimmäinen on historiallinen anakronismi. Toinen on sellainen implisiittinen kirkko-oppi, jossa keskustelu hajaannuksesta käydään ennen kaikkea instituutiokysymyksen ehdoilla.
Kuten Tarvainen tuo kirjassaan esiin, varhaiskirkko kohtasi monia harhoja, joita vastaan taisteltiin myös kirkollisen yhteyden keinoin. Reformaatio hajaannuksen moottorina -ajatuksen arviomiseksi yksi keskeinen kysymys on, miten paljon noita harhoja oikein oli? Toinen on se, aiheuttivatko ne sellaisia kirkollisia jakautumisia, joita voisi verrata uskonpuhdistuksessa tapahtuneeseen?
Vastaukset näihin kysymyksiin vaikuttavat suoraan siihen, pidämmekö reformaatiota erikoisen alttiina institutionaaliselle jakautumiselle ja siihen, miten tämän valossa nykyään toimimme. Nimittäin jos jakautumisia voi verrata keskenään ja niitä oli olosuhteisiin (vaikkapa lukutaidon levinneisyys, uskonvapaus) nähden paljon, luterilaiset voivat hivenen huoata helpotuksesta: emme olekaan kirkkohistoriallinen kummajainen, jolla on kyseenalainen taakka kannettavanaan. Jos taas jakautumisia oli vain vähän ja ne ovat vertailukelpoisia, joudumme jatkamaan ekumeenista munankuorilla kävelyä paitsi luterilaisina Rooman ja Konstantinopolin suhteen, myös herätysliikkeinä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon suhteen. Jos jakautumisia ei voi verrata kunnolla, syytös raukeaa jo pelkän kahdeksannen käskyn mukaisen syyttömyysolettaman vuoksi.
Kirkkohistorian näyte idästä
Miten siis on? Käsitellään ensin harhojen lukumäärää. Asia ansaitsisi varmasti kunnollisen perehtymisen kirkkohistoriaan, mutta ekumenian hengessä annettakoon roomalaiskatolisen apologeetan poimia meille näyte itäisestä kristikunnasta. Erään laskelman[1] mukaan merkittävät idän patriarkanistuimet olivat hereetikkojen hallussa seuraavasti:
- Antiokia, Aleksandria ja Konstantinopoli olivat samaan aikaan harhassa viiteen otteeseen vuosina 357–642, yhteensä 9 % vuosista
- 2/3 mainituista patriarkaateista oli hereettisiä 112 vuotta jaksolla 341– (33 % vuosista)
- 1/3 patriarkaateista oli hereettisiä 248 vuotta samalla jaksolla (73 % vuosista)
- Vuosina 475–675 Konstantinopoli oli harhassa 41 % vuosista, Aleksandria 55 % ja Antiokia 58 %
- Vuosina 260–711 näillä istuimilla oli vähintään 41 hereettistä patriarkkaa.
- Usein patriarkat olivat harhaoppisia pitkiä ajanjaksoja kerralla, esimerkiksi
- 49 vuotta Antiokiassa 542–591
- 54 vuotta Konstantinopolissa 610–664
Patristiikan tuntijat tietävät, että varhaisen kirkon harhaoppisyytöksiin on nykyajan näkökulmasta syytä suhtautua varauksella esimerkiksi kulloisenkin Bysantin keisarin poliittisen painostuksen tai toisaalta teologiaa koskeneiden kielimuurien ja maantieteellisten etäisyyksien vuoksi. Ehkä jotkut ennen monofysiiteiksi kutsutuista olivatkin vain miafysiittejä tai kenties kaikki nestoriolaisiksi kutsutut eivät juuri Nestoriosta niin paljon seuranneetkaan. Mahdollisesti sama koskee tätäkin listausta.
Mutta jos lista pitää paikkansa edes summittaisesti, opimme ainakin sen, että kristologisissa ja trinitaarisissa harhoissa riitti painimista. Erot ovat myös sellaisia, jotka nykyajassakin estävät kirkollisen yhteyden, ainakin jos konservatiiviluterilaiselta kysytään.
Miksi tällainen laskelma on merkityksellinen? Siksi, että liikkeissämme on jonkin verran maallikkojen ja joskus teologienkin parissa liikkunut romantisoitunutta käsitystä, jonka mukaan idän ja lännen jakautumista edeltänyt jakamattoman kirkon aika olisi ollut jollakin tavoin erityisen tavoiteltava ja opillisesti auvoisan yhtenäinen tila. Jakamattoman kirkon aika toki onkin auvoisa, mutta Raamatun ja kirkkohistorian perusteella sellainen periodi näyttää löytyvän tulevaisuudesta paruusian jälkeen, ei menneisyydestä ensimmäisten vuosisatojen parista.
Jos edellä lausuttu pitää jotakuinkin kutinsa, voimme todeta varhaisia harhoja olleen paljon. Tämä on toki ikävää itsessään, mutta reformaatioon vertaamisen kannalta lupaavaa luterilaiselle. Entä oliko näistä kiistoista seurauksena institutionaalinen jakautuminen, jota voisi verrata uskonpuhdistukseen? En ole kummankaan aikakauden asiantuntija, mutta itäisen näytteemme ajanjaksoina käsittääkseni kirkon instituutio oli vahvasti valtioon sidottua konstantinolaisen kehityksen vuoksi. Keisarin miekka saattoi tehokkaasti estää ja monesti estikin valtiovallan suosikille vaihtoehtoisen suunnan järjestäytymisen, jos sen katsottiin uhkaavan valtion yhtenäisyyttä.
Miten tämä vertautuu jakautumiseen reformaation aikakaudella? Kuten aiemmin historiassa, myös silloin kytkös valtiovaltaan ohjasi merkittävästi kirkollista institutionaalista yhtenäisyyttä tai erillisyyttä. Viimeistään Westfalenin rauhan cuius regio, eius religio-periaatteen jälkeen yksinkertainen valtioiden suurempi lukumäärä tarkoitti myös kirkollisten instituutioiden suurempaa lukumäärää, joista saman tunnustuksen kirkot toki olivat alttariyhteydessä keskenään.
Keskeistä on, että institutionaalisen yhtenäisyyden eräs keskeinen vaikutin on oleellisesti sama (eli konstantinolainen kytkös) kuin idän varhaisina vuosisatoina. Siksi en osaa pitää kirkkoinstituutioiden suurempaa lukumäärää reformaatiolle ja sitä välittömästi seuranneelle ajalle omaleimaisen tappiollisena merkkinä protestanttien tai varsinkaan luterilaisten kirkko-opin kannalta. Nyt vain Euroopassa samalle reseptille kirkollisen instituution sidoksesta valtiovaltaan oli moninaisemmat ja laajemmat markkinat lukuisampien valtioiden vuoksi.
Mutta vaikka reformaation välittömästä läheisyydestä luterilainen (tai muu protestanttinen) kirkko-oppi selviäisikin suuremmitta kolhuitta, miksi sittemmin ja varsinkin nykyaikana ensin länsimaissa (erityisesti Yhdysvalloissa) ja myöhemmin muualla on 1600-lukuun verrattuna huomattavasti enemmän protestanttisia kirkkokuntia? Tunnustuskuntia, jotka yleisen syytöksen mukaan pirstovat korostuneen murheellisesti kristikuntaa?
Silläkin uhalla, että oion historiallisia mutkia rutkasti, väitän, että näiden lukumäärien synnyssä kyse on lopulta kahden kategorian asioista:
1) yhteiskunnallisten olojen, kuten lukutaidon ja uskonnonvapauden lisääntymisestä ja
2) protestanttisten kirkkojen erilaisesta kirkko-opista Roomaan ja Konstantinopoliin nähden.
Jälkimmäinen tarkoittaa, että Kristuksen kirkkoa ei rajata yhteen kirkolliseen instituutioon, toisin kuin Rooma ja itä ovat historiassa tehneet. Myös ensimmäisen kategorian asiat ovat monin tavoin seuraus protestanttisesta teologiasta (joskaan eivät pelkästään siitä). Kun pidetään mielessä varhaisten vuosisatojen tosiasiallinen ja vakava teologinen jakautuneisuus, väitän kirkollisten instituutioiden moneuden olevan protestanttisuuden vahvuus, ei heikkous. Näin on siksi, että protestanttisuus antaa yhtäältä kirkko-opillisen luvan ja toisaalta muiden tekijöiden kanssa mahdollistaa sellaiset yhteiskunnalliset olot[2], joissa voi rauhanomaisesti tulla esiin näkyvässä institutionaalisessa muodossa se teologinen todellisuus, joka tosiasiassa ihmisten uskonnollisessa elämässä jo vallitsee.
Elämme siis ympäristössä, jossa institutionaalinen yhtenäisyys ei enää synny valtion pakotuksen, ekklesiologisen eksklusiivisuuden painostuksen tai kirkkokansan oppimattomuuden ehdoilla (tai näiden yhdistelmästä). Nykyinen ympäristö kuuluu reformaation perimään ja on teologisesti tervetullut kehitys. Syy tervetulotoivotukselleni on se, että vaikka hajaantumisen keuliminen on hyvin tunnettu vaara, ympäristömme mahdollistaa entistä paremmin myös kirkkaan evankeliumin erottamisen. Tämä on tärkeää esimerkiksi uskonpuolustukselle, koska evankeliumia seuraavat aina harhat, jotka täytyy torjua ja erottaa aidosta evankeliumista (näin ennustaa jo Paavali efesolaisille, Apt. 20:17-38).
Jos asia on näin, saavumme välijohtopäätökseen. Se on, että reformaatio ei teologisilta juuriltaan ole kirkon elämälle erityisen vaarallisen jakautumisherkkää muiden kirkkokuntien rinnalla. Sen sijaan varsinkin myöhemmän yhteiskunnallisen vaikutuksensa vuoksi se mahdollistaa jakautumisten teologisten syiden tuomisen valoon ja siksi niiden korjaamisen siinä määrin kuin se täällä ajassa onnistuu. Institutionaalisen yhtenäisyyden korostunut vaatimus on historiassa johtanut liian usein teologisten erojen lakaisemiseen maton alle. Siksi kirkollisten instituutioiden lukumäärän pelkän lukumäärän vuoksi ei tule syyllistää protestantteja lainkaan. Jos syyllistää, olemme huomaamattamme omaksuneet vaikutteita roomalaiskatolisesta tai ortodoksisesta kirkkokäsityksestä.[3]
Tämän johtopäätöksen valossa voimme tarttua varsinaiseen asiaan, eli kirkon tuntomerkkeihin, pelkäämättä mielestäni syyttä kantamaamme ylimääräistä ekumeenista painolastia.
Kirkon tuntomerkkien viitoittama tie
Tiira poimii arvioonsa kysymyksen kirkon jäsenyydestä ja kirkon tuntomerkkien toteutumisesta Suomen ev. lut. kirkossa. Hän kirjoittaa, että ”ei riitä, että tuntomerkit siellä täällä toteutuvat ja yleiseen toteutumattomuuteen ei puututa” ja painottaa tavoitteen olevan seurakuntaelämä, jossa ne lähtökohtaisesti toteutuvat. Tähän arvion jaksoon Tarvainen puuttuu ja liittää siihen donatolaisuuden ”karvaan katkun”. Hänestä Tiira yleistää, että jos tuntomerkit eivät enää laajasti toimi, kirkko ei ole tuntomerkkien mukainen. Sitä vastoin Tarvainen vetoaa Augustinukseen ja CA VIII:aan: kirkko on aina corpus permixtum, jolloin harha ei väistämättä heti vie kirkon kirkkoutta mennessään, vaan korkeintaan silloin kuin se on tarpeeksi vakava ja levinnyt kaikkialle.
Tiiran sanavalinta on hiukan epätäsmällinen, mikä kieltämättä jättää aukon donatolaisuus-syytökselle. Uskoisin hänen kuitenkin kykenevän väistämään sen vaikkapa samoilla välineillä, jotka esitän tässä kirjoituksessa. Joka tapauksessa minusta kysymys Suomen ev. lut. kirkon kirkkoudesta tuntomerkkien valossa on kuitenkin sivuraide samaan aikaan, kun taas kysymys konkreettisista tuntomerkeistä on mitä keskeisin. Mitä tarkoitan?
Ensinnäkin kysymys kirkollisesta yhteydestä tai kirkon jäsenyydestä ei nähdäkseni ratkea ainoastaan sen perusteella, onnistuuko jokin vääriä opetuksia sisältävä kirkko olemaan vielä aitoja kristittyjä sisällään pitävä kirkko edelleen toimivien tuntomerkkiensä ansiosta. Lutherin mukaan myös roomalaiskatolinen kirkko oli (ja on) sellainen.[4] Samoin nykyajassa tunnustamme vaikkapa helluntailaiset, reformoidut baptistit tai ortodoksit kristityiksi ja teemme näin (murtuneesti tai vajaasti) toteutuvien tuntomerkkien perusteella. Silti emme luterilaisina ole solmineet kirkollista yhteyttä mainittujen suuntausten kanssa. Siispä ainoastaan instituution kirkkouden statusta kokonaisuutena tarkastellen emme pääse suureenkaan selvyyteen siinä, miten tulisi toimia.
Kysymys kirkon jäsenyydestä liittyy tietysti tuntomerkkeihin ja on sinänsä tärkeä, mutta nähdäkseni se on käytännössä liian suuri yhdellä kertaa tilanteessamme ratkaistavaksi. Näin on siksi, että se koostuu lukuisista alakysymyksistä, kuten vaikkapa Lähetyshiippakunnan asteittainen kirkollinen kehitys on osoittanut. Lisäksi herätysliikkeiden rivimaallikoiden, työntekijöiden ja vastuunkantajien kannat ovat jäsenyyskysymyksessä levällään. Tämä tekee kertapäätöksen asiasta vaikeaksi, jos liikkeiden sisäisen eripuran kasvu halutaan välttää.
Jäsenyyden ja koko ev. lut. kirkkoa koskevan kirkkouden sijaan tarvitsemme ensin yksityiskohtaisemman keskustelun tuntomerkeistä, joka voisi viitoittaa tietämme eteenpäin. Millainen se voisi olla? Mielestäni sen tulisi keskittyä siihen, kuinka mahdollista herätysliikkeiden on puuttua vaikkapa Lutherin listaamien[5] kunkin kirkon seitsemän tuntomerkin toteutumattomuuteen Suomen kirkossa ja siihen, mitä vaikutuksia puuttumisella tai toteutumattomuudella on ennen kaikkea liikkeidemme käytännön toiminnalle ja sitä kautta (mahdollisesti) koko kirkolle.
Käytän esimerkkinä mielestäni akuuteinta eli kysymystä avainten vallasta. Käsite on laaja, mutta väärän opin yhteydessä kysymys ehtoolliselta pidättämisestä on keskiössä, kuten vaikkapa rukoilevaisten Timo Laaton lausunnot viime vuonna (2025) [6] ja Lähetyshiippakunnan syntyä vauhdittanut Eero Huovisen ehtoollisen epääminen osoittavat. Riippumatta siitä, mihin kohtaan kirkkopoliittisista rajoitteista vapaassa ideaalimaailmassa liikkeiden johdot ehtoollisyhteyden rajat vetäisivät, on minusta tarpeen tunnustaa keskeinen tosiasia: Suomen ev. lut. kirkossa Raamatun mukainen avainten valta on rampautunut ja kääntynyt irvikuvakseen eli kurinpitotoimiksi oikeaoppisia pastoreita kohtaan tai sanktioiksi kokonaisia oikein opettavia liikkeitä kohtaan.
Tässä ei ole monelle mitään uutta. Sen sijaan vuosi 2025 näki uuden kehityskulun, kun toukokuussa kirkolliskokous torppasi avioliittokäsityksen laajentamisen ja kesäkuussa piispainkokouksen pastoraalinen ohje käveli tämän päätöksen yli. Omani ja monen muun tarkkailijan havainto tästä on, että harhaoppien leviämistä ja oikean opin nurkkaan ajamista ei voi enää estää eikä kunnolla hidastaa kirkon päätöksentekoelinten kautta tapahtuvalla kurinpidolla, koska päätösten täytäntöönpano ei toimi. Se tarkoittaa sitä, että konservatiivien viivytystaistelu on nyt ohi. Taistelimme kunniakkaasti, mutta hävisimme tämän erän.
Esimerkiksi näistä syistä olemme tiellä, jossa tuntomerkkien toteutuminen kaventuu liikkeissämme omassa keskuudessamme. Jos tie pappisvihkimyksiin on tukossa, yhteisöjen ehtoollisluvat poistetaan tai niitä ei myönnetä tai jos jumalanpalvelusyhteisöissä yhdenkään jäsenen kohdalla ei saa toteuttaa kirkkokuria edes räikeissä tapauksissa, on kolme seitsemästä tuntomerkistä jo heikommassa kunnossa kuin Uusi testamentti edellyttää. Jos uskomme, että tuntomerkkien kautta Kristuksen kirkko on löydettävissä, jollakin tavalla tämä kääntyy vahingoksi myös ihmisten iankaikkiselle kohtalolle. Toimivien tuntomerkkien kautta sen sijaan kirkko jatkaa elämistä ja niiden taistelujen voittamista, jotka se on voittaakseen.
Johtopäätös
Kuinka siis vastaan otsikossa esittämääni kysymykseen? Tiivistäen: reformaation perimään ei kuulu sellainen jakautuminen, joka olisi kirkko-oppimme ja yhteiskunnallisten olojen valossa erityisesti vältettävää. Jos olemme uskollisia omalle teologiallemme ja teemme ratkaisumme viisaasti harkiten kirkon tuntomerkkien merkkaamalla reitillä, voimme varjella evankeliumia kulloinkin tarpeellisilla kirkon Herran suomilla keinoilla ja etsiä yhteyttä evankeliumin opissa ja sakramenttien oikein toimittamisessa kaikkien halukkaiden kanssa.
Siksi kysymykset avainten vallasta, pappisvihkimyksistä ja jumalanpalvelusyhteisöistä ovat nyt polttopisteessä. Vastaukset niihin viitoittavat tien eteenpäin myös muissa kysymyksissä.
[1] Dave Armstrong, “Roman See as Historic Standard-Bearer of Orthodoxy”. Teksti on kirjoittajan varhaisempaa tuotantoa ja hänen mielestään turhan poleeminen, mutta hän seisonee laskelmansa takana. https://www.patheos.com/blogs/davearmstrong/2020/02/roman-see-as-historic-standard-bearer-of-orthodoxy.html
[2] Yhdysvaltojen perustuslain ensimmäinen lisäys on tästä hyvä esimerkki, mutta uskonnonvapaus liittyy myös protestanttien tekemään lähetystyöhön, ks. esim. Robert Woodberry, ”The Missionary Roots of Liberal Democracy”, American Political Science Review. 2012;106(2): 244-274.
[3] Jätän ns. orientaaliortodoksit ja pienemmät idän kirkot tarkastelun ulkopuolelle, mutta luullakseni ne edustavat jokseenkin samankaltaista kirkkonäkemystä.
[4] Esimerkiksi Galatalaiskirjeen selityksessä Luther kirjoittaa: ”Vaikka Rooman kaupunki on Sodomaa ja Gomorraakin pahempi, siinä on kuitenkin säilynyt kaste, ehtoollinen, evankeliumi luettuna ja kirjoitettuna, pyhä Raamattu, kirkon virat ja Kristuksen nimi ja Jumalan nimi.” Galatalaiskirjeen selitys, suom. Jukka Thurén, SLEY-kirjat (2003), s. 42.
[5] Teoksessa Kirkolliskokouksista ja kirkoista.
[6] Haastattelu Uusi Tie-lehdessä 11.6. 2025 sekä pääkirjoitus Länsi-Suomen Herännäislehdessä 9/2025.